Elä nyt, älä vasta huomenna

Hupsista, on saattanu vierähtää yli viikko! Pahoitteluni. Tässä tätä tulis taas :)

Viime viikon alku meni laiskotellessa, eikä oikeastaan mitään perusarjesta poikkeavaa tapahtunu. Grace oli ma-ti Dublinissa, joten me Annabellen kans kaksin kotona. Silitin vaatteita, imuroin ja tein ruokaa niinkun kunnon kotiäiti. Käytiin Alfien kans myös keskustelu siitä, saako lakanaa repiä lattialle kesken silityksen. Mä voitin. Ei saa.

Keskiviikkona olin Katjan, eli yhden täällä asuvan suomalaisen, kanssa syömässä italialaisessa ravintolassa ja saimpa pupertaa ensimmäistä kertaa pizzaa, missä sipuli maistu äärimmäisen hyvälle! Tomaatti, sipuli ja feta on mun uudet suosikkilöydökset ja välillä mietin miten oon ikinä pärjänny ennen ilman. Kuitenkin, illallistettiin ja jälkeen mentiin pubiin muutamille kuuntelemaan bändin soitantaa. Kun oli kolme päivää vaan lesiny talolla tuntu niin hyvältä päästä ihmisten ilmoille! Vielä hienommalta tuntuu se, että oon onnistunu löytämään Limerickistä suomalaisen uuden likkakaverin kenen kanssa meillä ajatukset ja tavat natsaa mainiosti yhteen. Koko viikko oli pelkkää nousua keskiviikosta lähtien.
Suomalaisiin tutustuminen ulkomailla tuntuu muutenkin erilaiselta kuin meikäläisiin tutustuminen Suomessa. Ihmiset on avoimempia ja vastaanottavaisempia. Yhtäkkiä kaukana kotoa sama kansalaisuus on niin suuri yhdistävä tekijä ja sitä on ihan oikeasti kiinnostunut tuntemaan toisen. Suomessa kun useesti lähtökohtana on "Sul on muuten väärän väriset sukat. Me ei voida tulla toimeen." Poikkeuksia tietty löytyy. Tältä reissulta vois kotiinviemisinä tuoda sen positiivisen asenteen mikä irlantilaisilla on ihmisiä kohtaan ja mikä näköjään tarttuu meihin muihinkin. Niin, eikä vaan tuoda sitä Suomeen vaan myös pyrkiä käyttämään sitä.

Torstaina otin suuren harppauksen kohti ääretöntä ja lähin bussilla keskustaan. Kohti ääretöntä siinä mielessä, että kohti ääretöntä rahankäyttöä, koska lähin rehellisesti ihan vaan shoppailemaan, ja kohti kaikkia niitä äärettömiä pieleenmenemisen mahdollisuuksia, mitkä piilee aina kun alkaa käyttämään irlannin bussipalveluita.

Tarina alkaa ilosesti, missä punatukkainen suomalainen kävelee aurinkoisena päivänä kohti bussipysäkkiä taskut täynnä rahaa. Linnut laulelee ja kellon mukaan aikaa on hyvin. Bussin nro. 329 on tarkotus olla pysäkillä 12.51 ja kello 12.46 ilonen suomalainen katsahtaa kelloon, että ompas hyvin aikaa pysäkki on tossa alle 50 metrin päässä. Voitte vaan arvata sujahtaako sillä sekunnilla vasemmasta silmäkulmasta punavalkonen bussi ja kerkeen vaan näkemään miten taka-ikkunassa komeilee numero 329. Ilonen suomalainen hetkisen siinä pärräsi paikallaan ja päätti kiukustuneena talsia koko matkan jalan. Tottakai myös ilma muuttu sateiseks ja tuuliseks sekä puhelimen kuulokkeet oikutteli, mut pääsin perille ilman totaalihermoromahdusta.
Annoin osani Irlannin vaate- ja kenkäkaupoille ja kävin lounastamassa keittolounaan niinkun tyylikkään cityläisen kuuluu.

Tarinan komedia-arvo nousee taas siinä kohtaa kun lähdin takasin kotiin ja bussilla tietenkin. Bussin nro. 329 oli tällä kertaa tarkotus lähteä bussiasemalta klo 16.15. Olin kyllä kattonu et kyseinen vuoro ei oo "kokonainen", mut kulkee kuitenkin mun pysäkin ohi, joten ei hätiä. Kun astun bussiin käydään kuskin kanssa seuraava keskustelu;
E: To Kilmallock road
Bussisetä: Sorry love this 16.15 service doesnt go there.
E: Yea I know it doesnt go to Kilmallock. Im not going there, only the road here in Limerick.
Bussisetä: Im sorry love but we dont go there. Take the 328 bus next to this. It crosses the road.
E: Okey then, thank you.
Olin aivan 100% varma et ukko ei vaan ymmärtäny mun pointtia tai ei ainakaan halunnu ymmärtää, joten luovutin. Kiltisti menin bussiin 328 ja varmistin vielä, että meneehän se nyt oikein tien kautta. "Yea of course. Where ever you want to stop love. Just let me know." Oletin sanoneeni tarpeeks selkeästi, että jään pois Kilmallock roadin Galvone village pysäkillä. Pysäkki läheni ja painoin stop-nappulaa. Eikä mitään tapahdu. Nappula rikki, okei. Pysäkki vilahtaa ohi ja kipitän eteen piipittämään, että niiiii voisin jäädä tässä. Ystävällinen bussisetä pysäyttää tiensivuun, ei-minkäänläisen-pysäkin kohdalle, vaan johonkin tienhaaraan "There you go, have a nice day." Hetkellisesti kävi mielessä oisko sitä voinu pyytää kuljetusta kotitien päähän saakka, mut kiittelin vaan kovasti ja pomppasin ulos. Kun olin päässy bussista pois ja lähin kävelemään kotia kohti niin eiköhän se pahanen, emme-kulje-sen-tien-kautta-bussi-329 aja ohi. Bussikuski 0, Emilia 1 ! NI.

Sitten asiasta ihan toiseen. Postauksesta näyttää tulevan romaanimittanen.

Kun on jotain informaatioa mitä mun tulee tietää on Gracella jännä tapa olla odottamatta siihen asti kun näkee mut, vaan laittaa asian viestillä tai sähköpostilla heti kun se tulee mieleen. Välillä tuntuu, että välttelee asioiden sanomista kasvotusten, mutta toisaalta mikään ei oo ikinä ollut mitään ikävää tai vakavaa, joten kai kyse on vaan tavasta. Iphone on kerran melkein liimattu käteen niin kai se aupairin infoaminen menee siinä samassa helpoiten.

Tähän asti huvittavin asia tähän liittyen tapahtu viime torstai-aamuna. Etukäteistietona; tiesin, että Gracen miesystävä Connor oli tulossa pe-la yöksi ja menossa lauantai aamupäivällä juoksemaan maratoonin. Herra ei kuulu mun suosikkeihin, enkä ollu järin innostunu ajatuksesta ettei mulla ollu mitään suunnitelmia pe-illaksi ja joutuisin viettämään sen talolla.
Mun kello soitti 7.00 ja olin saanut Gracelta sähköpostin 6.36, jonka pointti oli tiivistetysti; Hei Emilia, niin kuin tiedät Connor on tulossa perjantaina yöksi ja hänellä on kiireinen kisaviikonloppu. Tällöin hän stressaantuu hyvin helposti ruuasta, unesta ja kaikesta mahdollisesta. Yritänkin huolehtia, että kenelläkään ei olisi epämiellyttävä olo, joten voinko ehdottaa että varaisin sinulle huoneen keskustan hotellista pe-la yöksi. Saisit hyvät yöunet, eikä minun tarvitsisi huolehtia siitä miten koet mahdollisesti kiristyneen tunnelman talossa. Vuoroin Connor saisi myös nukkua yön rauhassa mikäli olet menossa ehkä ulos. Eikä minun tarvitsisi stressata mitään näistä.

Viestin saamishetkellä mulla ei siis ollut minkäänlaisia suunnitelmia perjantaiksi, mutta aattelin myös postin lukemisen jälkeen, että varmasti käyttäisin tarjouksen ihan vaan vaikka pelkkään kirjan lukemiseen hotellin sängyllä, ilman stressihirviötä näköpiirissä. Torstai-illalla kuitenkin noin puolen tunnin matkan päässä Limerickistä asuva suomalainen aupair Satu laittoi viestiä ja kysy mun suunnitelmia vlopuksi. Oli ajatellut tulevansa käymään taas Limerickissä. (oltiin edeltävänä perjantaina yhdessä keskustan Culture Nightissa). Minäpä siihen sit vastaamaan, että voidaan mennä päiväks kyllä keskustaan ja illalla muutamille sekä olis tarjolla hotellimajotusta keskustan Clarion hotellissa! Viikonloppu alko siis auppareiden minilomalla. Koko postauksen ensimmäinen kuva onkin näkymä meen hotellihuoneesta.

Aulabaarin valkovenäläiset. Vähän eroaa Suomen viinaa ja maitoa tuoppiin tyylistä.

Istuskeltiin iltaa Nancy's Placessa. Kuvassa näkyvä herra kävi illan aikana vähän väliä istumassa meidän pöydässä ja puhu joka kerta vähintään 10minuutin monologin. Kertaakaan ei kysynyt meiltä mitään tai edes pitänyt taukoja, missä olis kerinnyt kommentoimaan jotain. Aiheet vaihteli baariromanssien, unohdettujen takkien ja hänen veljensä ammatin välillä. Mikä se oli, en muista. Melkein olis voinut luulla, että herra oli opiskellu tekstinsä ulkoa. Melko hämmentävää, mut ihan viihdyttävää.

Ilta ei venähtänyt pitkäksi, koska piti säästellä voimia seuraavaan päivään. Kyllä, olin ulkona lauantainakin. Katjan ja sen Berliinistä tänne lomalle lentäneen tädin, Lotan kanssa.

Katja, minä, Lottatäti

Ja oli kyllä kuulkaa kivaa!
Katja asuu lastensa, jotka oli isällään, kanssa n. 10min käppäilyn päässä keskustasta. Kolmen makuuhuoneen, oikein näppärä kämppä. Yhtä huoneista jo suunniteltiin mun alivuokralaismajotukseks jos hamuan tänne takasin joulun jälkeen.

Kämpän parvekkeen näkymätkään ei ollu erityisen huonot.

Sunnuntai meni aika kohmeessa, mutta jälkeenpäin mietittynä niin kyllä mää elinkin ihan täysiä koko loppuviikon. En tiiä, mut täällä on vaan niin "helppo olla". Oon heittänyt itteni uusiin tilanteisiin, uuteen maahan ja kaikki yksin. Opiskelut ja työt odottaa vasta ensi vuoden puolella ja kliseisesti sanottuna ihan kaikki on mulle avoinna. Tää irlantilaisuus tuli niin nappikohtaan tän tytön elämässä.