Kyläilijät osa yksi

Täällä taas!
Viime viikko meni ohi hujauksessa, eikä oikeastaan ollu mitään tähdellistä kirjoteltavaa, joten päätin säästää teidät turhanpäiväsiltä lätinöiltä. Tää viikko on ollu koulujen syyslomaa ja viime perjantaina kouluun sai pukeutua halloween teeman mukaisesti. Niimpä minäkin heräsin pirteenä kello 6.30 kihartamaan Annabelen hiuksia ihan vaan siksi, että sain sitten tupeerata ne sotkuun. Miten mukavaa! Grace lähti jo aamulla aikasin Dubliniin töihin niin meillä oli täällä oikein hauskaa kahestaan hiuksia ja meikkejä tehdessä :) Meinas siinä tohinassa super-aupairilta unohtuu lounaan tekeminen kouluun mukaan, mut katastrofi vältettiin!

Lopputuloksena melko mainio Dead Promqueen, Annabel voitti päivän aikana luokkansa parhaan puvun palkinnon, mikä oli millon tahansa käytettävä "vapautus kotiläksyistä"-kortti.



Perjantaina saapui myös mun ekat vieraat! Uhkaavasta junamiesten lakosta huolimatta äiskä ja iskä pääsi perille ihan ajallaan. Ja viime perjantaina klockan kaksi mun neitsytmatka Limerickin turistioppaana alkoi. Illalla piipahdettiin Annabelen koulun halloweenjuhlassa, koska olin luvannu mennä käymään.
Lauantaina vein vierahat Limerickin perinteiselle Milk Marketille, mikä on yks Irlannin vanhimmista perinteisistä toreista. Käveltiin myös kattomaan Limerickin vanhin rakennus, vuonna 1168 rakennettu St. Mary's Cathedral. Kyseisessä pytingissä oli hieman eri tunnelma kun meillä Suomen kirkoissa. "Käy kyseissessä katedraalissa konsertissa ennen kun lähdet täältä"pääsi to do-listalle.

Katedraalin vanhaltavanhalta hautausmaalta.

Jälkeen käytiin täällä mun kotikolossa kahvilla ja kakkupalalla ja sitten suunnattiin ostoskeskukseen, mistä isäni äärettömän-innokkaana-vaatteiden-hypistelijänä nautti täysin siemauksin.

Sunnuntaina oli aika turistibussireissulle. Äidin pyyntö oli nähdä Cliffs of Moherit täällä ollessaan, joten tietysti minä mainiona oppaana järjestin asian. Aamulla hypättiin siis Paddywagonin kyytiin ja suunnattiin koko päivän retkelle Claren maakuntaan, missä nämä Moheritkin siis sijaitsevat. Matkalla pysättiin ensin Burreniin, alue mikä kattaa yhden maailman suurimpia määriä (ymmärtääkseni) kalkkikiveä. Lauseessahan ei ehkä ollu järkeä, mutta ymmärrätte varmaan pointin. Supersileetä kiveä supersileen kiven perään x 10.

Oon ite käyny Cliffs of Mohereilla kerran ennenkin. 2013 kesällä Katrin kanssa poljettiin kuumankuumassa auringonpaisteessa helvetinmoisia mäkiä ylös Doolinin kylästä kohti näitä kyseisiä merenrantajyrkänteitä. Sillon menomatkaan kului lähemmäs kaks tuntia ja takasin päin tultiin alle 20 minuutissa. Bussilla tää matka oli huomattavasti helpompi. Ei silti tietenkää yhtä hassunhauska. Tähtisen-Koskisen perhe saattoi vähäsen matkan varrella ärsyyntyä kahdesta bussissa olleesta espanjatytöstä, jotka puhua kailottivat koko matkan omiansa. Hyvänä turistioppaana pidin kuitenkin oman porukkani hallinnassa enkä antanut soittaa suutaan pikku espanjalaisille.

Moherithan on yks Irlannin pääturistikohteista, eikä voi moittia ihmisten valintaa. Väittäisin, että kyllä kyseiset kielekkeet on yks must see-paikoista jos tähän maahan eksyy. Kyseessähän on siis korkeimmillaan 214 metriä merenpinnasta kohoavat kalliojyrkänteet, mitkä on muotoutunu paikalleen aikojen saatossa. Tarinan opetus on; Jos menet Irlantiin, mene Cliffs of Mohereille. Ne on upeat.

Maanantaina vein saattueeni Dubliniin tekemään lisää shoppailuja, kun kerran Kimski sitä niin kovasti pyysi. Vietin siis päivän siellä ja junailin illalla takasin Limerickiin. Vanhemmat suuntasi takas Suomeen tiistain aamulennolla. Oli äärettömän mukavat 4 päivää, mitkä tosin tuntu paljon pidemmältä ajalta kun nähtävää, tehtävää ja ennen kaikkea ostettavaa oli niin paljon.

Eilisen ja tämän päivää oon vaan lymyillyt kotona. Tehnyt kotihommia ja pessy pyykkiä.
Alfie vietiin tänään aamulla koirahoitolaan ja Grace lähti minilomalle Manchesteriin. Annabel on käyny ma-ke kokkauskurssilla ja tuli kotiin kolmen jälkeen. Me täällä jatkettiin teemaa leipomalla suklaakeksejä, koristeltiin noidanhattu perjantain trick or treat-kierrosta varten ja kokkailin päivällistä. Oon myös onnistunut pakkaamaan seuraavaa retkeä varten sillä ...*rumpujen pärinää*...Tytöt saapuu huomenna! Dublin siis kutsuu villiä viisikkoa!

Minun ihmiseni

"Jalat osuu

uudelle maaperälle.

Siellä mistä tuun,

kävelin pahki seiniä.

Täällä törmäilen ihmisiin.

Lasken repun, lasken roolit

vihdoin saa riittää näytelmä.

Vaikken tunne täältä ketään,

tulin tänne tuntemaan.

Tuntemattomaan.

Ei mitään hävitettävää,

tai hävittävää.

Mullon mun jalat, kädet, sydän ja pää

ja matka sopivasti kesken."

Viimisten muutamien päivien aikana oon aikasempaa enemmän miettiny omia ihmissuhteita ja sitä miten täällä ollessa asioita on alkanu näkemään eri kantilta kun aikasemmin. Tähän mitä luultavammin vaikuttaa lähestyvä "vierailuviikko", mikä saa nimensä siitä, että sattumoisin porukoiden sekä likkakavereiden lomareissut Irlantiin on ihan peräjälkeen, mutta mulla on myös ollu täällä päivisin paljon aikaa imurin varressa miettiä kaikenmoisia asioita. Tutkia itteään sanois viisaammat.

Lähtiessä vaikeinta itelleni oli kavereiden "jättäminen". Ihmiset kenen kanssa oot tekemisissä päivittäin, tunneittain jopa, on yhtäkkiä tuhansien kilometrien päässä ja "tuu/tuun käymään" ei enää toimikkaan. Jonkun mielestä 4 kuukautta ei varmaan oo pitkä aika, ja että mä dramatisoin tilannetta, teen tästä mun reissusta isomman tai merkittävämmän mitä se oikeesti on. Te, jotka haluatte saatte ajatella niin. Itelleni oli suuri juttu jättää Suomeen ne ihmiset kenet tunnen ja ketkä tuntee mut läpikotasin, kenen kanssa vietän suurimman osan ajastani. Vaihtaa se paikkaan, missä en tunne ketään, eikä kukaan tunne mua.

Samsungin virallisen laskurin mukaan oon majaillut Irlannissa nyt 51 päivää. Elokuun lopussa pitkältä tuntunu aika on jo melkein puolivälissä ja kotiinpaluuseen on päiveröisiä jäljellä 65 kipaletta.
Täysin rehellisesti sanottuna en oo kärsinyt koti-ikävästä päivääkään. Tähän välin tarkennettakoon etten laske ihmisten ikävöimistä koti-ikäväksi. Olisivat kaks eri asiaa.

Täällä ollessa oon oppinu huomaamaan miten omien ystävien, läheisten ja vanhempien konkreettista läsnäoloa arvostaa. Irlannissa perheellä ja ystävillä on iso merkitys ja niiden tärkeys tuodaan hyvin selvästi julki sanoilla ja teoilla. Se, että toisille ihmisille avoimesti tunteistaan puhuminen nähdään Suomessa usein heikkoutena tai nolona on mun mielestä tästä lähin virallisesti täyttä paskaa. Niin ne tekevät täälläkin ja tuntuvat olevan yleisesti ottaen paljon onnellisempia "noloine tunteinensa" kuin meikäläiset. Koen onneks olevani yksi niistä, ketkä vähän enemmän pyrkii näyttämään läheisilleen että ovat tärkeitä. Paluun jälkeen voisin koittaa vielä kovemmin. Nolompaa se on jollei toinen koskaan tiiä mitä merkitsee.

Eli siis kyllä, olen ikävöinyt tuttuja ihmisiäni. En lamauttavalla tavalla oo istunu sängyllä ja miettinyt mitä kaikkee meiltä jää tänä aikana tekemättä, vaan heränny aikasempaa enemmän ymmärtämään kuinka tärkeitä ovat ja miten äärettömän onnekas oon siinä, että ovat just sellasia kun ovat.
Aion ens viikon perjantaina rutistaa Kaitsun ja Kimskin puhki ja 14 päivän päästä kapsahtaa mun tyttöjen kaulaan Dublinissa. Ja itkeä ilosta ihan varmasti, molemmilla kerroilla

Ihmisrakas perjantaiblokkaaja kuittaa !

En keksi otsikkoa

Tällä kertaa ei oo tarjoilla mitään suuria uutisia tai mullistuksia. Muutamia juttuja kuvien kera.

Viime viikon sunnuntaina kävin ensimmäistä kertaa katolilaisessa messussa. Kuoron kanssa siis. Tönötin urkuparvella, istuin kun muut istu ja nousin pikapikaa seisomaan kun muut seurakuntalaiset teki samoin. 

Joltain osin toimitus eros Suomen versiosta paljonkin, mut pysty myös bongaamaan samankaltasuuksia. Yks eroavimmista piirteistä oli ehtoollisen jakaminen, missä ihmiset muodosti jonoja sekä alttarille, että kirkon käytäville ja ehtoollisleipiä jako 5-6 henkilöä papin lisäksi. Kuulin heidän tittelinsä, mutta en tietenkään muista. Eikä viiniä saanu kukaan! Yks näistä en-muista-titteliä henkilöistä kipus myös urkuparvelle kuoron luo ja yhtäkkiä kohdalle tullessa vaan tunki leipäpalan mun suuhun. Kaikki muut teki ristinmerkkejä ja ite olin niin häkeltyny just tapahtuneesta syöttötilanteesta etten osannu tehdä mitään. Nauraakkaan ei tietenkään saanu

.

Mielenkiintonen kokemus, mutta voi olla ettei sunnuntaimessusta tuu mun jokaviikkosta harrastusta vaikka kuorolainen olenkin. Toinen isompi erilaisuus oli, että ihmiset taputti messun lopuksi. Suomessa kun on tottunu siihen, että missään nimessä ei. Konserteissakin aina joutuu arpomaan taputtaako vai ei, mut täällä se tuntu olevan yhtä tavallista kun rukoileminen. Kysyinkin, että miks ihmiset taputtivat ja vastaus oli, että se on kiitos ja kannustus kuorolle sekä muille ketkä "työskentelee" messuissa. Ei lainkaan huono syy.

Kuluvan viikon aamut on ollu kylmiä ja syksy tulee tännekkin hyrrrrrr... Kuuleman mukaan Suomessa on kunnon aamupakkasia, niiltä onneks ollaan vältytty täällä. 

Eilen matkalla bussipysäkille iltaa piristi erittäin selkeä ja nätti sateenkaari. En kuitenkaa lähteny metsästämään aarretta. Ihan vielä.

Syy miksi tallustelin pysäkille iltasella oli keskustassa järjestettävä LLE Night eli Limerick Language Exhange Night, johon kokoontu Limerickin alueella asuvia ei-alunperin-irlantilaisia immeisiä. En niin tiiä siitä uusien kielien oppimisesta, mutta oli nähtävästi monelle muullekkin hyvä tekosyy lähteä pubiin juomaan ja syömään pizzaa. Ja erityisen hyvä syy mulle lähteä pois talolta, koska herra Connor vietti täällä illan ja yön. "Ja kaikilla oli niin mukavaa. Luojan kiitos en saanu olla mukanaaaaaaa."

Kuvan heput oli muistaakseni espanjalaisia? Syy etten muista ei oo alkoholin vaan, etten jutellu heidän kanssaan kovinkaan paljoa. Ihan vaan selvennyksenä. Tummahipiäinen tyttö on Saksasta ja vaaleaveriköt Islannista. Punatukkanen on jostain kylmästä Suomesta.

Loppuun otos Alfiesta. Herra alkaa pikku hiljaa koiraantumaan, se on nykyään sana. Oli tänäänki erityisen kiltisti kun käytiin eläinlekurilla ottamassa viimiset rokotteet. Matkat hän vaan kökötti auton lattialla mun jalkojen välissä eikä edes koittanu järsiä mua tai penkkejä välipalakseen. 

Välillä hän on niin kovin kiva ja suloinen!

Välillä hän on myös kilpikonna

Katolilaisuus, kuninkaan linna ja itkevä laulajatyttö

Eilen aamulla kun koko kaupunki oli sumun peitossa.

Täällä ollessani oon kiinnittäny huomiota paikallislehden kuolinilmotuksiin.(minkä aina joka keskiviikko käyn viekkaasti hakemassa lähikaupalta, vaikka plakaatissa lukee No. 1 FREE) Tai itseasiassa varsinaisten kuolinilmotusten vähäisyyteen.
Risti-ilmotuksille on varattu ainakin 5 aukeamaa, mut suurin osa niistä on "pois nukkumisen vuosipäivä"-ilmotuksia. Perhe, sukulaiset ja ystävät on jokainen kirjottanu oman muistopuheensa tai runonsa ja usein lopussa vielä mainitaan missä ja mihin aikaan kyseisen henkilön muistomessu pidetään. Toisien vuosipäivä on ensimmäinen, toisissa saatetaan puhua jopa yli kymmenestä vuodesta.
Tapa on Suomeen verrattuna aika erilainen, tai ainakaan ite en ole törmännyt ennen vastaaviin. Luultavasti se on katolilaisuudessa hyvinkin tavallinen ja mä en vaan tiennyt aikaisemmin. Tarkotus ei oo puhua aiheesta mitenkään tuomitsevaan sävyyn, vaan ihan puolueettomasti tuoda esille kohtia, joiden oon huomannut olevan erilaisia täällä verrattuna Suomeen.

Toinen asia liittyen samaan aiheeseen, on hautausmaat ja hautakivet. Mun lenkkireittini kulkee hautausmaan läpi, joten on ollu aikaa tutkailla asiaa tarkemmin. Suomessa on totuttu siihen, että hautapaikat on täysien kukkien peitossa yleensä vaan vähän aikaa siunaustilaisuuden jälkeen ja myöhemmin paikkaa koristaa pienet kukka-asetelmat, lyhdyt tms. Täältäkin löytyy samankaltaisia, mut myös paljon hautapaikkoja, jotka on kuin omia pieniä puutarhoja tai linnakkeita omistettuna vainajalle/vainajille. Tapa on mun mielestä aika hieno. Hämmentävä, mutta hieno.

Jonkun mielestä on ehkä väärin kävellä lenkillään hautausmaan läpi ja vielä kuvata siellä, mut voin vannoa kunnioittavani paikkaa ja ottavani kuvia vaan ihmetelläkseni lisää maailman erilaisuuksia pelkästään positiivisessa mielessä.

Edessä olevat sydänkivet on muistosanoja eri omaisilta, sukulaisilta ja ystäviltä.

Ikkunalaudalla odottaa vihko, johon on listattuna muitakin eroavaisuuksia Suomen ja Irlannin välillä. Voisin omistaa niille oman kirjotuksensa myöhemmin. Nyt vaan tämä uskonto tähän väliin kun oli eilisen aamun myötä niin pinnalla.

Eilen eli torstaina oli myös mun vapaapäivä ja suuntasin puolen päivän aikaa keskustaan saksalaisen aupairin Miriamin kanssa. Päivä oli supernätti aamusen sumun jälkeen ja käppäiltiinkin turisteilemaan King John's Castleen, mikä sijaitsee melkein ihan Limerickin keskustassa Shannon-joen varrella.

Kyseinen linna on yli 800 vuotta vanha ja yks Irlannin kansallisista suojelukohteista. Sisäänpääsy itseopastetulle kierrokselle oli 10€ ja alussa oli nykyaikainen, museotyyppinen näyttely ennen kun pääsi kävelemään ite linnan käytäville, näkemään keskipihan ja kurkkaamaan maisemia vartiotorneista.

Viime viikon lopussa kärsin suuresta surkutuksesta, mitä tulee laulamiseen tai laulamattomuuteen. Raahasin kotoa kyllä nuottosia, mutta varsinainen laulamisen ilo ja tekemisen meininki on jääny puuttumaan täällä ja mä niiiin kaipaan sitä! Kokemäellä piano odottaa aina Matomäen olohuoneen nurkassa ja soittamaan & laulamaan pääsee millon haluaa. Täällä lauluestradina toimii myös olohuone, mut ilman mitään soittimia ja yleisönä Alfie. On alkanu vähäsen tuntumaan siltä, että herra lapukka ei ihan arvosta täyspäivästä konserttia ja välillä mulkoileekin mua sängystänsä "ole ämmä nyt jo jumalauta hiljaa"-tyylillä.

Gracelle ja Annabelelle musiikki ei selvästikkään merkitse paljoa tai kuulu päivittäiseen elämään, joten oon ollut täällä vähän orpona sen suhteen. Onneks on olemassa Gracen äiti Ann, joka käy paikallisessa kuorossa ja harrastelee musiikkia. Näin Gracen vanhemmat ekoina viikkoina kun olin täällä ja sillon oli puhetta, että kaikkien maailman Teneriffa-lomien ja muiden häsäämisten jälkeen voisin mennä sinne mukaan  torstai-iltasin. Tänä keskiviikkona se sitten tapahtu kun Grace ilmotti, että nyt torstaina pääsisin mukaan. Ja kuulkaa, hyvä etten heti siinä hetkessä alkanu niiskuttamaan vaan sain pidettyä omaan huoneeseen saakka, missä sitten kirjaimellisesti itkin ilosta, että pääsen vihdoinki musisoimaan kunnolla. Tietyllä tapaa on ehkä jopa tuntunu, että osa itestä puuttuu kun laulu ei oo läsnä.

Isovanhempien oli sovittu hakevan mut eilen illalla seittämältä. Niinkun 6-vuotias jouluaattona, päivystin oman huoneen ikkunassa 18.50 lähtien että "millonmillonmillonnetulee?!?!" Lievästi ehkä innostunut? Kuorolaulu ei varsinaisesti edes oo niin mun juttu, mutta eilisen jälkeen voin sanoa, että siitä niin tulee mun laulu-kaipuun-pelastus tälle reissulle.

Kuoro koostuu vanhemmista naisista ja miehistä. Harjotukset oli yhden katedraalin yhteydessä olevassa rakennuksessa, liekö seurakuntakeskus tai ainakin joku sen tyylinen. Kaikki otti uuden tunkeilijan, mut, hyvin vastaan ja iso nivaska nuotteja koristaa nyt jo huoneen hyllyä. Koska lähen vasta niin lähellä jouluaattoa, kerkeen myös olemaan mukana kuoron omassa joulukonsertissa. Jänskääää!
Alkuesittelyjen jälkeen alotettiin kattomaan joulun ohjelmistoa ja ensimmäisen laulun jälkeen kaks eturivin naista käänty kattomaan ja kysy "Is that voice coming from you? Wonderful." Tiiättekö sen tunteen, kun tuntee taas olevansa oman juttunsa parissa, tietää osaavansa ja silti aina ihmisten kehut tavallansa yllättää ja tuntuu niiiiin hyvältä.
Just se tunne.