Elä nyt, älä vasta huomenna

Hupsista, on saattanu vierähtää yli viikko! Pahoitteluni. Tässä tätä tulis taas :)

Viime viikon alku meni laiskotellessa, eikä oikeastaan mitään perusarjesta poikkeavaa tapahtunu. Grace oli ma-ti Dublinissa, joten me Annabellen kans kaksin kotona. Silitin vaatteita, imuroin ja tein ruokaa niinkun kunnon kotiäiti. Käytiin Alfien kans myös keskustelu siitä, saako lakanaa repiä lattialle kesken silityksen. Mä voitin. Ei saa.

Keskiviikkona olin Katjan, eli yhden täällä asuvan suomalaisen, kanssa syömässä italialaisessa ravintolassa ja saimpa pupertaa ensimmäistä kertaa pizzaa, missä sipuli maistu äärimmäisen hyvälle! Tomaatti, sipuli ja feta on mun uudet suosikkilöydökset ja välillä mietin miten oon ikinä pärjänny ennen ilman. Kuitenkin, illallistettiin ja jälkeen mentiin pubiin muutamille kuuntelemaan bändin soitantaa. Kun oli kolme päivää vaan lesiny talolla tuntu niin hyvältä päästä ihmisten ilmoille! Vielä hienommalta tuntuu se, että oon onnistunu löytämään Limerickistä suomalaisen uuden likkakaverin kenen kanssa meillä ajatukset ja tavat natsaa mainiosti yhteen. Koko viikko oli pelkkää nousua keskiviikosta lähtien.
Suomalaisiin tutustuminen ulkomailla tuntuu muutenkin erilaiselta kuin meikäläisiin tutustuminen Suomessa. Ihmiset on avoimempia ja vastaanottavaisempia. Yhtäkkiä kaukana kotoa sama kansalaisuus on niin suuri yhdistävä tekijä ja sitä on ihan oikeasti kiinnostunut tuntemaan toisen. Suomessa kun useesti lähtökohtana on "Sul on muuten väärän väriset sukat. Me ei voida tulla toimeen." Poikkeuksia tietty löytyy. Tältä reissulta vois kotiinviemisinä tuoda sen positiivisen asenteen mikä irlantilaisilla on ihmisiä kohtaan ja mikä näköjään tarttuu meihin muihinkin. Niin, eikä vaan tuoda sitä Suomeen vaan myös pyrkiä käyttämään sitä.

Torstaina otin suuren harppauksen kohti ääretöntä ja lähin bussilla keskustaan. Kohti ääretöntä siinä mielessä, että kohti ääretöntä rahankäyttöä, koska lähin rehellisesti ihan vaan shoppailemaan, ja kohti kaikkia niitä äärettömiä pieleenmenemisen mahdollisuuksia, mitkä piilee aina kun alkaa käyttämään irlannin bussipalveluita.

Tarina alkaa ilosesti, missä punatukkainen suomalainen kävelee aurinkoisena päivänä kohti bussipysäkkiä taskut täynnä rahaa. Linnut laulelee ja kellon mukaan aikaa on hyvin. Bussin nro. 329 on tarkotus olla pysäkillä 12.51 ja kello 12.46 ilonen suomalainen katsahtaa kelloon, että ompas hyvin aikaa pysäkki on tossa alle 50 metrin päässä. Voitte vaan arvata sujahtaako sillä sekunnilla vasemmasta silmäkulmasta punavalkonen bussi ja kerkeen vaan näkemään miten taka-ikkunassa komeilee numero 329. Ilonen suomalainen hetkisen siinä pärräsi paikallaan ja päätti kiukustuneena talsia koko matkan jalan. Tottakai myös ilma muuttu sateiseks ja tuuliseks sekä puhelimen kuulokkeet oikutteli, mut pääsin perille ilman totaalihermoromahdusta.
Annoin osani Irlannin vaate- ja kenkäkaupoille ja kävin lounastamassa keittolounaan niinkun tyylikkään cityläisen kuuluu.

Tarinan komedia-arvo nousee taas siinä kohtaa kun lähdin takasin kotiin ja bussilla tietenkin. Bussin nro. 329 oli tällä kertaa tarkotus lähteä bussiasemalta klo 16.15. Olin kyllä kattonu et kyseinen vuoro ei oo "kokonainen", mut kulkee kuitenkin mun pysäkin ohi, joten ei hätiä. Kun astun bussiin käydään kuskin kanssa seuraava keskustelu;
E: To Kilmallock road
Bussisetä: Sorry love this 16.15 service doesnt go there.
E: Yea I know it doesnt go to Kilmallock. Im not going there, only the road here in Limerick.
Bussisetä: Im sorry love but we dont go there. Take the 328 bus next to this. It crosses the road.
E: Okey then, thank you.
Olin aivan 100% varma et ukko ei vaan ymmärtäny mun pointtia tai ei ainakaan halunnu ymmärtää, joten luovutin. Kiltisti menin bussiin 328 ja varmistin vielä, että meneehän se nyt oikein tien kautta. "Yea of course. Where ever you want to stop love. Just let me know." Oletin sanoneeni tarpeeks selkeästi, että jään pois Kilmallock roadin Galvone village pysäkillä. Pysäkki läheni ja painoin stop-nappulaa. Eikä mitään tapahdu. Nappula rikki, okei. Pysäkki vilahtaa ohi ja kipitän eteen piipittämään, että niiiii voisin jäädä tässä. Ystävällinen bussisetä pysäyttää tiensivuun, ei-minkäänläisen-pysäkin kohdalle, vaan johonkin tienhaaraan "There you go, have a nice day." Hetkellisesti kävi mielessä oisko sitä voinu pyytää kuljetusta kotitien päähän saakka, mut kiittelin vaan kovasti ja pomppasin ulos. Kun olin päässy bussista pois ja lähin kävelemään kotia kohti niin eiköhän se pahanen, emme-kulje-sen-tien-kautta-bussi-329 aja ohi. Bussikuski 0, Emilia 1 ! NI.

Sitten asiasta ihan toiseen. Postauksesta näyttää tulevan romaanimittanen.

Kun on jotain informaatioa mitä mun tulee tietää on Gracella jännä tapa olla odottamatta siihen asti kun näkee mut, vaan laittaa asian viestillä tai sähköpostilla heti kun se tulee mieleen. Välillä tuntuu, että välttelee asioiden sanomista kasvotusten, mutta toisaalta mikään ei oo ikinä ollut mitään ikävää tai vakavaa, joten kai kyse on vaan tavasta. Iphone on kerran melkein liimattu käteen niin kai se aupairin infoaminen menee siinä samassa helpoiten.

Tähän asti huvittavin asia tähän liittyen tapahtu viime torstai-aamuna. Etukäteistietona; tiesin, että Gracen miesystävä Connor oli tulossa pe-la yöksi ja menossa lauantai aamupäivällä juoksemaan maratoonin. Herra ei kuulu mun suosikkeihin, enkä ollu järin innostunu ajatuksesta ettei mulla ollu mitään suunnitelmia pe-illaksi ja joutuisin viettämään sen talolla.
Mun kello soitti 7.00 ja olin saanut Gracelta sähköpostin 6.36, jonka pointti oli tiivistetysti; Hei Emilia, niin kuin tiedät Connor on tulossa perjantaina yöksi ja hänellä on kiireinen kisaviikonloppu. Tällöin hän stressaantuu hyvin helposti ruuasta, unesta ja kaikesta mahdollisesta. Yritänkin huolehtia, että kenelläkään ei olisi epämiellyttävä olo, joten voinko ehdottaa että varaisin sinulle huoneen keskustan hotellista pe-la yöksi. Saisit hyvät yöunet, eikä minun tarvitsisi huolehtia siitä miten koet mahdollisesti kiristyneen tunnelman talossa. Vuoroin Connor saisi myös nukkua yön rauhassa mikäli olet menossa ehkä ulos. Eikä minun tarvitsisi stressata mitään näistä.

Viestin saamishetkellä mulla ei siis ollut minkäänlaisia suunnitelmia perjantaiksi, mutta aattelin myös postin lukemisen jälkeen, että varmasti käyttäisin tarjouksen ihan vaan vaikka pelkkään kirjan lukemiseen hotellin sängyllä, ilman stressihirviötä näköpiirissä. Torstai-illalla kuitenkin noin puolen tunnin matkan päässä Limerickistä asuva suomalainen aupair Satu laittoi viestiä ja kysy mun suunnitelmia vlopuksi. Oli ajatellut tulevansa käymään taas Limerickissä. (oltiin edeltävänä perjantaina yhdessä keskustan Culture Nightissa). Minäpä siihen sit vastaamaan, että voidaan mennä päiväks kyllä keskustaan ja illalla muutamille sekä olis tarjolla hotellimajotusta keskustan Clarion hotellissa! Viikonloppu alko siis auppareiden minilomalla. Koko postauksen ensimmäinen kuva onkin näkymä meen hotellihuoneesta.

Aulabaarin valkovenäläiset. Vähän eroaa Suomen viinaa ja maitoa tuoppiin tyylistä.

Istuskeltiin iltaa Nancy's Placessa. Kuvassa näkyvä herra kävi illan aikana vähän väliä istumassa meidän pöydässä ja puhu joka kerta vähintään 10minuutin monologin. Kertaakaan ei kysynyt meiltä mitään tai edes pitänyt taukoja, missä olis kerinnyt kommentoimaan jotain. Aiheet vaihteli baariromanssien, unohdettujen takkien ja hänen veljensä ammatin välillä. Mikä se oli, en muista. Melkein olis voinut luulla, että herra oli opiskellu tekstinsä ulkoa. Melko hämmentävää, mut ihan viihdyttävää.

Ilta ei venähtänyt pitkäksi, koska piti säästellä voimia seuraavaan päivään. Kyllä, olin ulkona lauantainakin. Katjan ja sen Berliinistä tänne lomalle lentäneen tädin, Lotan kanssa.

Katja, minä, Lottatäti

Ja oli kyllä kuulkaa kivaa!
Katja asuu lastensa, jotka oli isällään, kanssa n. 10min käppäilyn päässä keskustasta. Kolmen makuuhuoneen, oikein näppärä kämppä. Yhtä huoneista jo suunniteltiin mun alivuokralaismajotukseks jos hamuan tänne takasin joulun jälkeen.

Kämpän parvekkeen näkymätkään ei ollu erityisen huonot.

Sunnuntai meni aika kohmeessa, mutta jälkeenpäin mietittynä niin kyllä mää elinkin ihan täysiä koko loppuviikon. En tiiä, mut täällä on vaan niin "helppo olla". Oon heittänyt itteni uusiin tilanteisiin, uuteen maahan ja kaikki yksin. Opiskelut ja työt odottaa vasta ensi vuoden puolella ja kliseisesti sanottuna ihan kaikki on mulle avoinna. Tää irlantilaisuus tuli niin nappikohtaan tän tytön elämässä.

Arki rullaaaaaaaa

Koira nukkuu keskellä olohuoneen lattiaa, tötterö edelleen päässä ja tassut kohti kattoa, eikä mua huvita olla urheilullinen ja lähteä ulos. Jotenka ajattelin naputtaa siitä mitä se sit oikein onkaan mitä mä täällä "työkseni" teen.
Mulla on käyny erittäin hyvä tuuri perheen suhteen. Kaikki on sopivan rentoa, sellasta mihin on omassa kodissakin tottunut. Ei mitään niskaan hengittelyjä ja joka liikkeen kyttäämistä. Kun oon vapaalla saan mennä ja tulla miten haluan, kunhan vaan infoan etteivät ihmettele missä se suomalainen luuhaa.

Grace siis kulkee työnsä puolesta pitkin Irlantia ja on päivät millon missäkin kaupungissa. Joutuu myös kerran kuukauteen reissaamaan Britteihin ja työskentelemään siellä pari päivää. Lyhyesti ilmastuna työ on hotellien ja muiden yritysten imagon, markkinoinnin, liikevaihdon jne. ohjeistamista ja parantamista ja erilaisten koulutusten järjestämistä henkilökunnalle. Näin mä ainakin asian oon ymmärtänyt.

Aamusin kello soittaa seiskalta, jollon kipitän alakertaan ja laitan Annabellen aamupalan valmiiks, tyttö herää n. 7.15. Hommiin kuuluu myös tehä lounas mukaan kouluun, koska täälläpä ei saada pullan murustakaan koulun puolesta niin kuin me ollaan totuttu.
Tätä nykyään kuitenkin kun talossa on Alfie, niin jonain aamuina saatan herätä jo viideltä ja kuudelta sekä seittämältä, riippuen ymmärtääkö koiruus nukkua vai ei. Aamut on kyllä etukäteen sovittu jos mun tulee reagoida vinkumiseen vai voinko nukkua korvatulppien kanssa.
Muut aamun velvollisuudet on koulupuvun kravatin solmiminen ja varmistaa et homma pysyy aikataulussa. Siinä se sit aika pitkälti onkin. Annabel tullaan hakemaan kotoa suunnilleen 8.20 ja sen jälkeen oon friiiii! No vapaa muuten paitsi Alfiesta, mut kuitenkin.

Päivän aikana teen mitä millonkin pitää. Imurointia, lattioiden moppausta, yleistä siistimistä tai silitän vaatteita jne. Nää täällä muuten silittää kaiken, aivan kaiken. Mitä oon puhunut muiden suomalaisten aupairien kanssa, niin mun perhe ei oo millään tavalla poikkeus siinä et kaikki silitetään lakanoita ja pyyheliinoja myöden.
Välillä on niinkin "hyvä tuuri" ettei tarvi tehdä mitään muuta kun ruokkia itteni ja koira. Niin kun tänään. Oon rehellisesti sanottuna ollu yltiöaikaansaamaton koko päivän, mut ei haittaa.

Talosta poistuminen päivän aikana ei siis oo kielletty. Kunhan oon kotona kun Annabel tulee niin voin riekkua keskustassa vaikka koko päivän. Mikä ei kyllä oo suositeltavaa rahapussin kannalta.
Sain myös vihdoinki aikaseks selvitettyä bussiaikataulut ja paljastu, että on toinenkin vaihtoehto keskustaan pääsemiseen kuin pelkkä käppäily.

Kun Annabel tulee koulusta kolmen neljän aikaa, pitää sen nokan eteen työntää jokin välipala ja sit tehdään läksyt, joita on yleensä paljon ja tekemiseen menee poikkeuksetta yli tunti. Ei onneks oo vielä kertaakaan vaatinu suurta tappelua ja inttämistä, että kaikki tulee tehtyä. Enimmäkseen mä vaan istuskelen seurana ja seuraan sivusta. Matikan englannin kielisistä termeistä oon välillä aivan pihalla, mut on musta ollu apuakin !
Kun Grace tulee yöks kotiin niin mun viralliset velvollisuudet periaatteessa loppuu läksyihin. Yleensä tän jälkeen syön kyllä yhteisen päivällisen ja teen jotain Annabellen kans, päivästä riippuen. Muuten iltakuudesta eteenpäin oon taas vapaalla jalalla.

Tällä viikolla löysin iltalenkillä salaisen keitaan kaiken metsän keskeltä !

Jos Grace on työreissulla niin mun tulee olla kotona illalla, luonnollisesti. Valmistaa päivällistä sun muuta. Mitään 24/7 vahtimista 11-vuotias tyttö ei tietenkää tarvi. Täällä me sit hengaillaan. Leikitään koiran kans, väritetään, leivotaan, käydään kävelemässä TAI Annabel kattoo youtubevideoita ja niin teen nykyään muuten mäkin. Lupauduin kattomaan yhden jakson jotain nuorten tanssidraamasarjaa mikälie. Olen kuitenkin nyt koukussa ja pakkohan ne on kaikki kattoa.
Yleensä Grace on viikossa maksimissaan yhden yön pois kotoa. Lukuunottamatta kerran kuussa olevaa Brittien reissua millon viipyy kaks yötä.

Kaikki tää tietysti muuttuu ja elää tilanteen mukaan. Eli mitään kiveen kirjotettuja sääntöjä ei ole. Viikonloput on kuitenkin vapaata. Se pätee aina. Lukuunottamatta huomista kun lupasin mennä eläinlääkäriin mukaan. Alfie luopuu antennistaan, Vihdoinkin!

Kotikatu

Oon ollut täällä jo 3 viikkoa! Aika menee hurrrrjan nopsaan. Eilen rekisteröidyin paikallisen hyväntekeväisyysjärjestön sivuille ja ilmotin olevani kiinnostunu niiden tarjoamasta nuorten laulunopettajan paikasta parina iltana viikossa. Saas nähdä miten käy :)

Oon myös kokenu ristiriitasia tuntemuksia siitä, että onko koko ajan lähenevä kotiinlähtö hyvä vai huono juttu. Eilen olin vakaasti sitä mieltä, että haluaisin jäädä tänne. Tänään taas ajatus kodista ja Kokemäestä oli ihan ok. Vaikeeta olla nainen.

Tänään aion pyörähtää valtakunnallisessa Culture Nightissa, mikä järjestetään suurimmassa osassa Irlannin isompia kaupunkeja ja huomenna suuntaan illaks kaupungille parin suomalaisen täällä asuvan naisen kanssa. Löysin facebookista Finns in Limerick nimisen ryhmän ja uskaltauduin pyytää lupaa olla jäsen. Mukaan päästiin ja sopivasti osa oli just puhunut pubi-iltaa tälle lauantaille, joten Sláinte!

Tältä mää näytän ku haen lähikaupasta vesipulloa. Ettäs tiedätte.

Herra Alfredin ura antennina

<- Noin tyylikäs herra täällä asuu. Miten kaikki tapahtui sen kuulet nyt.

Viime torstaina kun olin leffassa sain viestin Gracelta, mikä meni suorasuomennettuna suunnilleen näin; "Hei Emilia, Alfiella on appelsiinin kokoinen kyhmy selässään, mikä ilmestyi vähän aika sitten. Varasin eläinlääkäriltä ajan huomisaamulle klo 9. Voisitko tulla mukaan pitelemään häntä autoon?"
Minäpä lupasin mennä. Myöhemmin kun pääsin kotiin niin olohuoneessa kuljeksi lapukkavauva, mikä ehkä sillä hetkellä näytti enemmän Notre Damen kellonsoittajalta.

Perjantaiaamulla siis pakkasin koiran kainaloon ja olin valmiina hyppäämään autoon kun Grace tuli koulukuskaamasta Annabelleä.
Eläinklinikalla odotti erittäin mukava ja komeakin harmaapäinen eläinlääkärisetä, josta Grace sanoi käynnin jälkeen "Being that nice and handsome he must be gay." Mikä oli musta kovin hauskaa sillä hetkellä. Kuitenkin, takas asiaan. Komea eläinlääkärisetä sano, että Alfiella on luultavasti tulehduksen aiheuttama "nestepaise", mää en näistä termeistä ole täysin varma pahottelut siitä, mikä pitää tyhjentää ja tutkia, että tarviiko koiruus antibiootteja. Eli hän jäi sinne ja kehotettiin hakemaan kotiin iltapäivällä. Tässä kohtaa jo Gracesta pysty näkemään miten ahdistunu oli pelkästä ajatuksesta, että kotiin pitää viedä koira mille on tehty joku operaatio mihin liittyy tulehdus. Hostäiti työskentelee siis hotellialalla ja on lievästi sanottuna tarkka puhtaudesta ja paikkojen desinfioinnista. Varsinkin nyt ku Alfie on tullu taloon.

Kello tuli neljä ja lähdettiin takas eläinklinikalle. Eläinlääkäri selitti ensin mitä olivat tehneet ennen kun haki ite potilaan paikalle. Siinä kohtaa kun tuli puhe kuivumaan jätetystä avohaavasta ja sen puhdistuksista alko Grace melkein tärisemään ja sanokin voineensa pahoin pelkästä ajatuksesta. Lopulta takahuoneesta kannettiin pieni koira millä oli päässään kaikki kanavat kattava lautasantenni ja kyljessä nätti siiliks ajeltu neliö, missä kyhmy oli. Se oli viilletty ylä- ja alapuolelta auki ja läpi kulkee ilmeisesti sterilisoiva liina, mikä lie. Ei mikään nätein näky, mut minkäs voit."Annetaan kuivua tiistaihin asti. Tuutte sitten uudestaan niin poistetaan liina ja suljetaan haavat."
Grace sen sijaan oli ihan selvästi nähny jo liikaa. Haavat ja kaulurit ei selvästikkään oo hänen juttunsa. Päästiin lähtemään niin autossa jo Grace manas sitä miten hän ajatteli elämän olevan rennompaa ja vapaampaa kun Annabelle on vanhempi. Sanoin "Niin, aivan." kuten hyvän ja ymmärtäväisen aupairin kuuluu, mut ihan totta ratkasusi vapaaseen rentoon elämään on hankkia koiranpentu?? Ei.

Kun päästiin kotiin kaikki meni vaan ihan naurettavasti pieleen. Koira ei suostunu astumaan takaoven kynnystä alas kun ei varmaan näe kaulurinsa kanssa kunnolla. Ystävällisesti kannoin hänet pihalle, eikä mitään. Tuli ilosesti sisälle ja paineli suoraan keittiön nurkkaan paskalle. Samaan nurkkaan missä kaikkea likaa rakastava Grace teki just lounasta. Tarina ei lopu tähän, vaan kun Grace oli siivonnu jätökset, nostanu ne roskikseen ja otti roskiksen ison pussin viedäkseen sen ulos niin eiköhän se koko säkki petä ja räjähdä pitkin keittiön lattiaa. Ja jottei tarina olis vieläkään tässä, juoksi toi peto suoraan sinne jättäiden sekaan kaulurinsa kans riehumaan. Ei olis saanu nauraa ja tiukkaa tekikin. Purin poskeni lommoille.
Jälkeenpäin onneks Gracekin nauro hysteerisesti koko tätä koiraan liittyvää sattumusten sarjaa et miten ja ennen kaikkea miksiiiii.

Täällä toi kauluripää on nyt kuitenki jatkanu riehumista perjantaista saakka. Lauantaina kun kotiuduin Corkista oli Alfien päälle ilmestyny nätti kukallinen nuken mekko. Koko talo oli ilmeisesti kokenu hermoromahduksen, kun koira ei lakannu raapimasta ja hieromasta haavaansa joka paikkaan, ja soittanu eläinlääkärille et ei tuu mittään. Komean eläinlääkärisedän resepti oli ollu nuken vaatteet. Kieltämättä toimii, ei rapsuta enää.

Onhan hän aika hellyyttävä rekvisiittansa kanssa, mut kaikki mitä on opittu niin ne on totaalisen unohtunu. Öitä ei nukuta ja ulos ei pyydetä. Kaikki valvoo jos hänkin valvoo ja koko alakerta on herran yksityistä bajamaja-aluetta.

Huomista odotellessa. Mä vaan pahoin pelkään, että lautasantenni jää kuvioihin jos haavat vaan tikataan kiinni. Grace jo uhkaili et hän jättää koko pennun sinne hoitoon pariks päivää jos koko homma ei oo huomenna ohi. Katotaan miten käy. Mää kyllä mielelläni nukkuisin välillä.

Kuulumisiin Koskisen Kauluri Kennelistä !

Cork

Starttasin eilen aamulla synttäriretkeni puol 11 aikoihin Limerickin bussiasemalta, kohteena Cork. Taitavasti onnistuin ostamaan lipukkeen automaatista ja suuntasin Starbucksiin kaakaolle. Oon käynyt kyseissä kuppilassa vaan ulkomailla ja kuten joka kerta aina ennenkin kahvityttöset ristivät mut tälläkin kertaa Ameliaksi. Poikkeus sääntöön tosin tuli heti Corkissa perillepääsyn jälkeen kun mentiin likkojen kanssa taas samaiseen kahvilaan. Mun kuppiin kirjotettiin EMILIA ! Siitä ei vaan tietenkään oo valokuvatodisteita.

Cork on siis Irlannin toisiksi suurin kaupunki. Dublin isoin tietysti, Galway tulee kolmantena ja mun kotipaikka Limerick neljäntenä. Jos Dublinia ei lasketa niin Cork on näistä kolmesta muusta selvästi kaupunkimaisin kaupunki, jos niin voi sanoa. Leveitä katuja, terasseja, puistoalueita jne. sekä tietysti paljon kauppoja! Tietysti Corkistakin löytyy perinteisiä pikkukatuja mihin kaikki söpöt pienet putiikit ja kuppilat on keskittyny.

River Lee

Matkaan meni vajaa kaks tuntia ja bussilipun hinta ei ollut ihan kauheen kallis verrattuna Suomen hintoihin. 22 eurolla sai itelleen päiväkohtasen menopaluu-lipun.

Perillä näin kaks suomalaista aupairia Roosan ja Ida-Liisan. Ida-Liisa asuu Corkissa ja Roosa matkas paikalle Mitchelstownin läheltä maalta, vajaan tunnin bussimatkan päästä.
Facebookissa on siis yhteisö; Suomitytöt Irlannissa, mihin mäkin pyysin saada liittyä kun tiesin tänne lähteväni. Suurin osa "jäsenistä" on täällä juur aupairina ja siks se onkin näppärä tapa tutustua uusiin ihmisiin ja sopia tollasia treffejä kun eilinenkin. Enemmistö tytöistä asuu Dublinin alueilla, ja meitä muualla asuvia ei tunnu olevan ihan hirveesti. Oli siis erittäin kiva löytää suhtläheltä suomalaisia, joiden kanssa tehä muitakin vloppureissuja. Galwayhin mennään lokakuun alussa. Se sovittiin jo :)

Kaikkien kauppojen kiertelyyn vierähti nopeesti kolmisen tuntia ja vanhempien synttärirahat tuli erittäin hyvin käytettyä. Penneys, toi vaatekauppojen Lidl, on pahasti koukuttava ja oon nyt nahtakkia, paria paitaa ja muuta mukavaa tilpehööriä rikkaampi. Silti vielä edullisesti, joten suosittelen!
Käytiin myös syömässä Coqbull nimisessä uudessa, Suomen Amarillo-tyylisessä ravintelissa, mitä Grace tiesi suositella, koska omistaja on yks hänen asiakkaistaan. Eikä suositellu turhaan, ruoka oli eriherkkua ja vielä sopivan hintastakin !

En oo tähänastisen Irlantiurani aikana vieraillu vielä yhdessäkään kaupungissa ilman, että kävisin vähintään yhdessä kirkossa. Eikä ollu poikkeus tämäkään reissu. En tiedä miks, mut joka kerta tän maan kirkot vaan on niin pysäyttäviä. Vaikka uskonto ei näyttele suurta roolia omassa elämässä, niin kyllä täällä vaan aina hiljentyy kun astelee kirkkoon sisälle.

Viimiset kaks tuntia ennen bussin lähtöö istuskeltiin paikallisessa pubissa, The Oliver Plunketissa. Synttärithän ei oo synttärit ilman shotteja, joten Baby Guinnesilla alkuun ja sen jälkeen parin siiderin avulla aika kulu oikein mukavasti. Livemusiikkia ja tanssijoita niin mikäs siinä ollessa.

Kuten tosituristilla kuuluu oli mulla tietenkin selfietikku mukana, ja tottakai me pysähdyttiin räpsimään kuvia matkalla takasin bussiasemalle. Selfiekepukka oli ollu esillä ehkä 2 minuuttia kun kulman takaa käveli herrasmiesporukka, huomas meen touhut ja ryntäs mukaan otoksiin.

Pari turistiotosta vielä lisää

Iltapäivällä tuli Gracelta viesti, missä pahotteli kun olivat Annabellen kanssa totaalisesti unohtaneet mun synttärit eikä kumpikaan aamulla sanonu mitään. Heittivät vielä bussiasemallekkin ja vaan "Bye Emilia, have a nice day." haha. Eipä voinu silti olla vihanen kun Grace oli ollu koko yön valveilla Alfien kanssa. Koiruuden surkuhupaisan sattuman takia, sillä on nyt antennikauluri, jonka kanssa he ei oikein tule toimeen. Koko talo ollu lievästi sanottuna sekasin päivistä niin äkkiäkös siinä unohtuu. Heti ens viikon alussa lupaan naputtaa Alfien sattumuksesta kaiken. Tähän perään se ei nyt enää sovi.

Illalla kun tulin takas kotiin Annabellellä oli kaveri yökylässä ja yhessä Gracen kanssa kaikki kolme laulo mulle synttärilaulun. Sain lahjaks siidereitä ja suklaata sekä paljon surkutteluja siitä kun unohtivat. Ei laisinkaan maailmankaatojuttu, joten kaikkki hyvin valtakunnassa.

Kukaan ei ehkä arvaa, mut tänään on suklaasunnuntai.

Ystäväni syysflunssa ja pari muuta

Vetoan otsikon ensimmäiseen jos vaaditaan syitä blogin hiljaiselolle. En tähän mennessä elämääni oo sairastanut kun vain jokikinen kevät ja syksy surullisen kuuluisan nuhan ja kurkkukivun mitä myös flunssaksi kutsutaan. Ehdin jo luulla ettei ystäväiseni löytäis meren yli Irlantiin, mutta tottakai hän saapui. Kartan lukua ehkä auttoi viikonlopun ulkona hilluminen ja koiran kusettaminen mahdollisesti liian vähissä vaatteissa, mutta uskon että tää on enemmänkin perinteistä kiinni eikä mun ajattelemattomuudesta.

Niin kuin siis arvata saattaa oon ollut tällä viikolla kipeänä. Flunssan kourissa niiskutellu pitkin kämppää ja käyttäny kaiken mahdollisen paperin mitä kaapeista löytyy. Maanantai oli aika pitkälti selitettynä siinä. Tiistaina Grace lähti parin päivän työreissulle Manchesteriin ja me jäätiin Annabellen kanssa majailemaan kahestaan. Minä ansiokkaana aupairina kävin päivän aikana hakemassa kaupasta muffinssimixejä niin saatin sit illalla pyöräyttää herkut uuniin. Suklaiset oli erihyviä. Pakko oli ostaa myös Frozen-minimuffinssitatinaa, mut ne ei valmiina maistunu yhtään miltään. :( Kuorrutekkin saatto jäädä vähän löysäks ja valu vaan sivuille vallihaudaks niin kun kuvasta voi päätellä. Mutta hienoja ovat, eikö?

Koko keskiviikon kulutin sohvannurkassa siemaillen Lemsippiä, irlantilaisten versio Suomen Finrexistä, sillä erotuksella että täkäläisten litku on paljon parempaa ja vaikuttaakin jotain. 

Oon myös viimeistään tän flunssaviikon aikana saattanut jäädä koukkuun MTVn Teen Moms ja Catfish sarjaan haha. Niitä kun tulee täällä koko päivän putkeen. Parasta viihdettä on silittää vaatteita ja kattoa kun jenkkien nettirakkaudet ei paljastukkaan supermalleiksi tai kun Amber 19w ihmettelee miksei hän vankilatuomion jälkeen saa nähdä tytärtänsä millon haluaa. Niin rentouttavaa ja silityskin on kivvaa !

Ollaan Alfien kanssa nykyään jo kavereita. Hän ei kuseksi sisälle ja mää en saa hermoromahdusta. Kaikki voittaa. Alfie myös taitaa luulla mua omistajakseen. Siinä kohtaa kaikki ei voita. Me usein Alfien kanssa tehään myös yhessä lounasta. Tai mä teen ja hän kerjää, sit mä syön ja hän masentuu ja menee nukkumaan.

Annabellen kanssa oon jollain tavalla onnistunut saamaan itteni tilanteeseen, jossa mun pitää aina läksyjen yhteydessä lukea yks kirjan kappale iirin kieltä. Se on nähtävästi ihan kamalan hauskaa kun suomalainen koittaa lausua sanoja, missä ei oikeesti ole yhtään mitään järkeä. Oon kuulemma jo paremmalla tasolla kuin ykkösluokkalaiset. Kohti ääretöntä ja sen yli!

Tyttö on muutenkin alkanu enemmän juttelemaan ja kertomaan juttuja mulle. Voidaan yhessä naureskella jollekkin tapahtuneelle, esim. katastrofi Frozen muffinsseille, ja on kiva kun saa kunnon kontaktin toiseen. Keskiviikko-iltanakin, kun Grace oli toista yötä poissa, puheltiin pitkään siitä millasta on olla ainut lapsi ja miten useesti ainokaisilla on vaikeempaa olla öitä erossa vanhemmistaan. Kerroin miten ite oon ollut yks suurimpia arkajalkoja ikinä. Miten suostuin menemään mammalle peipohjaan, mut jos siellä piti nukkua yksin niin ei, ei tullu enää kauppoja. Sanoin, että luulisin ymmärtäväni Annabellen ajatuksia ehkä vähän paremmin kuin mitä joku toinen. Millasta on olla arkajalka öiden suhteen tms. Kerroin, että mä oon täällä sitä varten jos hän tarvii jotain. Mitä vaan vesilasin tai nukuttajan väliltä. Ja kuulkaa, eipä soittanu äidilleen sinä iltana ettei saa nukuttua, mitä on tehnyt muina iltoina jos ollaan oltu kahdestaan.

Mitä tulee ainokaiseen arkajalkaan, niin on mulle tän viikon aikana ensimmäistä kertaa iskenyt pienoinen koti-ikävä. Heräsin tänään aamulla aivan varmana siitä, että olisin ollu kotona. Hetki meni ymmärtää missä sitä on ja palauttaa ittensä oikeeseen maahan. Mistään haluan pois täältä-ikävästä ei voi puhua, mut omia läheisiä ja ystäviä on tän vkon aikana miettiny aikasempaa enemmän. Voipi olla, että lähestyvät synttärit on syynä siihen. Juhlapäivänä yksin suuressa maailmassa ja kaikki tutut muualla-tyyppistä diagnoosia oon ajatellut. Syntymäpäivät ja 24v ei Suomen kotioloissa varmaan olis yhtä paketin avaamista isompi juttu, mut nyt yhtäkkiä kun ootkin yksinäs täällä se tuntuu niin kovinkovin suurelta. Sain keskiviikkona postisedältä paketin, missä oli kortti kotoa vanhemmilta ja levyllinen Fazeria. Sitäpä minä täällä sitten tunnesyöpöttelin. Sitä ja Lemsippiä.

Alfiesta on yks surkuhupaisa tarina kerrottavana, mikä tapahtui juur tänään, mut palaan siihen seuraavalla kerralla, koska unetuttaa. Huomenaamulla suuntaan bussilla päiväretkelle Corkiin parin suomalaisen aupairin Roosan ja Ida-Liisan kanssa. Eivät asu Limerickissä, mut matkaavat molemmat sijainneistaan kans paikalle. Suunnitelmat ovat niinkin huikeat, että Penneysiin (vaatekauppojen Lidl) pitää päästä. Kaikki muu improvisoidaan.

Illalla ajattelin juhlia vanhentumista; jollakin tavalla ja jossain. Asia on vielä auki. Sunnuntaina teen kakun, juustokakkua on saatava.

Suomessa oon jo 24, täälläpä en! Näkemisiin.

Viikonloppu, FINALLY !

Saanen esitellä Herra Alfred Margo McPhillips, kavereitten kesken Alfie. Hän saapui tiistaina ja on alusta saakka ollu hyvin sulonen sekä hyvin raivostuttava. Kun Grace menee töihin ja Annabel kouluun niin kenen vastuulla hän onkaan...MINUN. En ikuna hanki omaa koiranpentua ennen ku omistan 10000km pitkät hermot, eli hetki menee. On meillä hyviäkin hetkiä ja Alfie on oikeesti todella hellyyttävä ja söpö ja hauska ja, mutta kyllä mää oon niiiiin riemuissani kun herra tajuaa ulos pyytämisen pointin.

Vähän tuntuu siltä, että nää on saattanu ottaa koiran oikeesti ymmärtämättä mitä pentu vaatii. Monet muut suunnittelee kuukausia eteenpäin elämäänsä ettei joudu olemaan pois pitkiä aikoja. Irlannissa pentu haetaan tiistaina ja torstaina lähetään yön yli työmatkalle Dubliniin ja jätetään hauvva muiden kontolle..murr.  Annabel ei jostain syystä pysty/voi/halua/uskalla olla Alfien kans vielä kahestaan niin mutpa herätettiin tänään iloisesti kello 5.20 istumaan olohuoneeseen heidän seurakseen.
Tullessa Grace käski puhua avoimesti kaikesta niin aiompa tänään ottaa puheeks, että mää en tullu tänne kouluttamaan ja kasvattamaan heidän koiraansa. Hoidan sitä jo päivät, joten aamut ja illat ei oo mun vastuulla, Piste. Muuten tänne jää joulukuussa koira mikä luulee mua omistajakseen.

Ja kyllä, olen ollut erittäin ärsyyntynyt tänään mikäli et vielä huomannut.

Laitan tähän nyt kuitenki pari söpöä Alfie-otosta, vaikka otus aiheuttaakin mulle harmaita hiuksia.

Kiukustuneena ja herkillä ollessaan on hyvä mennä avaamaan Sirkun ja Emmin antama läksiäis/synttärilahja, jonka sain niiltä ennen lähtöä. Kirjekuoressa kehotettiin aukasemaan se vasta sitten kun oon vähän aikaa ollut Irlannissa. No minäpä avasin sen tähän samaan syssyyn. Kuoressa oli kirje, jonka plikat oli kirjottanu ja muistitikku, johon ne oli kuvaillu mökkiläksiäisten ajan kaikilta vierailta hyvää matkaa toivotukset ja illan aikana otetut kuvat. Niimpä mä vietin päivällä hyvän puolen tunnin tovin nyyhkien sängyllä omassa huoneessa. Jälkeenpäin ajateltuna hyvin surkuhupaisaa. Tais olla myös hyvin puhdistavaa ku ei oo vitutellu jälkeenpäin.

<3

Lisdoonvarna kirjotelmasta jäi uupumaan pari kuvaa, mitkä sain Gracelta jälkeen päin.
On siis otettu kylän keskustassa kun odoteltiin talon avaimien tuojaa. Siinä ois nyt myös se "kuuluisa" Matchmaking patsas.

Hostmamma Garce

Miää ja Annabel

Kaikesta ärsytyksestä huolimatta selvisin koko viikosta. Grace tuli just kotiin ja oon vapaalla AH ! Aion työntää korvatulpat aivoihin saakka ja nukkua huomenna pitkään.

Bongasin Limerick aupair yhteisöstä brazilialaisen täällä kans aupairina asuvan tytön, Marinan ja lähen hänen ja joidenkin muiden kanssa huomenillalla ulos. Jänskäää. Toivotaan paljon ilmasia juomia ja vähän sunnuntaista päänsärkyä.

HYVVÄÄ VIIKONLOPPUA! :)

Ainiiin! Paluulento varattuna. Laskeudun Suomen kamaralle sunnuntaina 20.joulukuuta klockan 14.50 !

Lisdoonvarna co.Clare

Lauantaiaamulla matkattiin siis Lisdoonvarnaan minilomalle ja saavuttiin tänään tiistaina kotiin puolenpäivän aikoihin. Suunnitelmista poiketen en vieraillutkaan minään iltana Matchmaking festivaaleilla. Onneks ne kuitenkin pyörii koko syyskuun, joten yks vloppureissu on jo ainakin suunniteltu.

Luvasssa on paljon kuvia, koska napsein niitä ansiokkaasti niinku kunnon turistin kuuluu ! 

Puolentoista tunnin ajomatkan päästä kotoa löyty siis tällänen vaatimaton vuokrattu loma-asumus keskellä vehreitä kukkuloita.

Kyllä, autosta oli pakko ottaa kuva. Hostmamma-Grace ei juur ole tarkka uudesta kulkupelistään.

Reissuun tuli mukaan myös Gracen miesystävä Connor, joka ajeli kohteeseen Dublinista upo-uudella maasturibemarilla. Mistä näitä miljonäärejä tulee??  Herra oli ihan perusmukava. Ei juteltu koko viikonlopun aikana paljoakaan peruskuulumisia enempää. Ukossa ehkä vähäsen häiritsi se, että oli palveltavana koko ajan. Kerran taisi koko kolmen päivän aikana kaataa ite vettä lasiin, mutta siinä se. Ehkäpä se on vaan näiden tapa.

Sunnuntaiaamulla ajettiin koko lössi Burren Perfumeryyn. Pirun mutkasen kinttupolun päässä ja puskien keskellä sijaitsevaan söpöön pieneen paikalliseen parfyymiputiikkiin, mikä valmistaa tuoksunsa 100% luonnollisista aineksista. Oli vähän liian laventelin tuoksusta puuhaa mun nenulle, mutta putiikissa myytiin kans luonnonyrteistä valmistettujen parfyymien, saippuoiden ja teen lisäks myös homeopaattiluontorohtoja ja voi kuulkaa nyt on äiskä ylpee. Ostin !!Arnica-salvaa!! kipeisiin lihaksiin, reväytyksiin yms. Heti kun vähänkin kolautan sormea pöydän kulmaan aion uittaa sen mun uudessa rohtorasvassa. Läheisimmät teistä tietää miten hauska juttu tää oikeasti onkaan.

Pihapiirissä oli myös söpö pieni ja pinkki kaffila, jossa tietty käytiin browniella.

Parfyymikaffilassa paljasti Connor laukuistaan saippuat, jotka se oli ostanu kaikille putiikista. Sillon hän oli oikein mukava.

Matkalla takasin Annabel osti leijan. Leija nimettiin Bobbyksi. Bobby on pöllöltä näyttävä, erittäin kevyt muovinen härpäke, niinkun noi leijat yleensä, ja onnistu täysin ylittämään 3,50€ hinnalle asetetut odotukset.

Kaikki meni täysin nappiin ensimmäiset 30 minuuttia kunnes me Annabellen kans kiivettiin läheiselle lehmäaitauskukkulalle ja päätettiin aukasta kelan kaikki mahdollinen naru, että Bobby pääsee lentelemään korkeuksiin. Jälkimmäisessä kuvassa näätte miten hän vielä ilosesti lentelee pilvissä. Varttia myöhemmin tuuli loppu ku seinään ja pöllö syöksy kauheetonta vauhtia mukavan matkan päähän, sähkölinjan yli, tien yli, aidan yli, keskelle peltoa ja tietysti piikkipuskaan. Hetki siinä meni (lue tunti) kun kerättiin narua takasin ja suoritettiin operaatio Bobbyn pelastus, mut onnistu. Tapahtuman löytää varmaan googlesta hakusanoilla leija, sähkölinja, lehmän paska ja pinkit lenkkarit.

Reissulla harjoteltiin kans pyörällä ajoa, koska Irlannissa se ei ilmeisesti oo niin itsestäänselvyys, että osattava ennen koulua, niinkun Suomessa.

Maanantai meni pitkälti laiskotellessa ja lukiessa Annabellen mulle valitsemaa kirjaa. Tytöllä on äkkiseltään sanottuna ainakin 200 kirjaa ripoteltuna pitkin kotitalon hyllyjä ja kaappeja. Lupauduin lukemaan ainakin yhden täällä olon aikana ja menossa on Fairy Godsisters. Kertoo siitä, miten 11w Philippa löytää itelleen keijukaverin kukan sisältä tai jotain muuta yhtä loogista. 

Illalla kävin lenkillä kukkuloiden pikkuteillä. 

Musiikkia täysillä kuulokkeista, auringonlasku, Irlannin vehreet maisemat ja merenranta.

En muista millon mulla viimeks olis ollu niin kevyt ja onnellinen olo.