Ystäväni syysflunssa ja pari muuta

Vetoan otsikon ensimmäiseen jos vaaditaan syitä blogin hiljaiselolle. En tähän mennessä elämääni oo sairastanut kun vain jokikinen kevät ja syksy surullisen kuuluisan nuhan ja kurkkukivun mitä myös flunssaksi kutsutaan. Ehdin jo luulla ettei ystäväiseni löytäis meren yli Irlantiin, mutta tottakai hän saapui. Kartan lukua ehkä auttoi viikonlopun ulkona hilluminen ja koiran kusettaminen mahdollisesti liian vähissä vaatteissa, mutta uskon että tää on enemmänkin perinteistä kiinni eikä mun ajattelemattomuudesta.

Niin kuin siis arvata saattaa oon ollut tällä viikolla kipeänä. Flunssan kourissa niiskutellu pitkin kämppää ja käyttäny kaiken mahdollisen paperin mitä kaapeista löytyy. Maanantai oli aika pitkälti selitettynä siinä. Tiistaina Grace lähti parin päivän työreissulle Manchesteriin ja me jäätiin Annabellen kanssa majailemaan kahestaan. Minä ansiokkaana aupairina kävin päivän aikana hakemassa kaupasta muffinssimixejä niin saatin sit illalla pyöräyttää herkut uuniin. Suklaiset oli erihyviä. Pakko oli ostaa myös Frozen-minimuffinssitatinaa, mut ne ei valmiina maistunu yhtään miltään. :( Kuorrutekkin saatto jäädä vähän löysäks ja valu vaan sivuille vallihaudaks niin kun kuvasta voi päätellä. Mutta hienoja ovat, eikö?

Koko keskiviikon kulutin sohvannurkassa siemaillen Lemsippiä, irlantilaisten versio Suomen Finrexistä, sillä erotuksella että täkäläisten litku on paljon parempaa ja vaikuttaakin jotain. 

Oon myös viimeistään tän flunssaviikon aikana saattanut jäädä koukkuun MTVn Teen Moms ja Catfish sarjaan haha. Niitä kun tulee täällä koko päivän putkeen. Parasta viihdettä on silittää vaatteita ja kattoa kun jenkkien nettirakkaudet ei paljastukkaan supermalleiksi tai kun Amber 19w ihmettelee miksei hän vankilatuomion jälkeen saa nähdä tytärtänsä millon haluaa. Niin rentouttavaa ja silityskin on kivvaa !

Ollaan Alfien kanssa nykyään jo kavereita. Hän ei kuseksi sisälle ja mää en saa hermoromahdusta. Kaikki voittaa. Alfie myös taitaa luulla mua omistajakseen. Siinä kohtaa kaikki ei voita. Me usein Alfien kanssa tehään myös yhessä lounasta. Tai mä teen ja hän kerjää, sit mä syön ja hän masentuu ja menee nukkumaan.

Annabellen kanssa oon jollain tavalla onnistunut saamaan itteni tilanteeseen, jossa mun pitää aina läksyjen yhteydessä lukea yks kirjan kappale iirin kieltä. Se on nähtävästi ihan kamalan hauskaa kun suomalainen koittaa lausua sanoja, missä ei oikeesti ole yhtään mitään järkeä. Oon kuulemma jo paremmalla tasolla kuin ykkösluokkalaiset. Kohti ääretöntä ja sen yli!

Tyttö on muutenkin alkanu enemmän juttelemaan ja kertomaan juttuja mulle. Voidaan yhessä naureskella jollekkin tapahtuneelle, esim. katastrofi Frozen muffinsseille, ja on kiva kun saa kunnon kontaktin toiseen. Keskiviikko-iltanakin, kun Grace oli toista yötä poissa, puheltiin pitkään siitä millasta on olla ainut lapsi ja miten useesti ainokaisilla on vaikeempaa olla öitä erossa vanhemmistaan. Kerroin miten ite oon ollut yks suurimpia arkajalkoja ikinä. Miten suostuin menemään mammalle peipohjaan, mut jos siellä piti nukkua yksin niin ei, ei tullu enää kauppoja. Sanoin, että luulisin ymmärtäväni Annabellen ajatuksia ehkä vähän paremmin kuin mitä joku toinen. Millasta on olla arkajalka öiden suhteen tms. Kerroin, että mä oon täällä sitä varten jos hän tarvii jotain. Mitä vaan vesilasin tai nukuttajan väliltä. Ja kuulkaa, eipä soittanu äidilleen sinä iltana ettei saa nukuttua, mitä on tehnyt muina iltoina jos ollaan oltu kahdestaan.

Mitä tulee ainokaiseen arkajalkaan, niin on mulle tän viikon aikana ensimmäistä kertaa iskenyt pienoinen koti-ikävä. Heräsin tänään aamulla aivan varmana siitä, että olisin ollu kotona. Hetki meni ymmärtää missä sitä on ja palauttaa ittensä oikeeseen maahan. Mistään haluan pois täältä-ikävästä ei voi puhua, mut omia läheisiä ja ystäviä on tän vkon aikana miettiny aikasempaa enemmän. Voipi olla, että lähestyvät synttärit on syynä siihen. Juhlapäivänä yksin suuressa maailmassa ja kaikki tutut muualla-tyyppistä diagnoosia oon ajatellut. Syntymäpäivät ja 24v ei Suomen kotioloissa varmaan olis yhtä paketin avaamista isompi juttu, mut nyt yhtäkkiä kun ootkin yksinäs täällä se tuntuu niin kovinkovin suurelta. Sain keskiviikkona postisedältä paketin, missä oli kortti kotoa vanhemmilta ja levyllinen Fazeria. Sitäpä minä täällä sitten tunnesyöpöttelin. Sitä ja Lemsippiä.

Alfiesta on yks surkuhupaisa tarina kerrottavana, mikä tapahtui juur tänään, mut palaan siihen seuraavalla kerralla, koska unetuttaa. Huomenaamulla suuntaan bussilla päiväretkelle Corkiin parin suomalaisen aupairin Roosan ja Ida-Liisan kanssa. Eivät asu Limerickissä, mut matkaavat molemmat sijainneistaan kans paikalle. Suunnitelmat ovat niinkin huikeat, että Penneysiin (vaatekauppojen Lidl) pitää päästä. Kaikki muu improvisoidaan.

Illalla ajattelin juhlia vanhentumista; jollakin tavalla ja jossain. Asia on vielä auki. Sunnuntaina teen kakun, juustokakkua on saatava.

Suomessa oon jo 24, täälläpä en! Näkemisiin.