See you later

Sataviisitoista päivää olis hujahtanu ohi loppujen lopuks todella nopeesti. Yks enää jäljellä ja huomenna mä lentelen takasin kotiin. Kassit on pakattuna, vielä alipainoisina molemmat, ja boarding pass saatu mutkien kautta. Jouduin soittamaan asiakaspalveluun kahdesti ja jälkimmäisellä kerran erittäin napakasti ilmottamaan, että "neiti on nyt hyvä ja hankkii sen jostain, koska mun lento lähtee huomenaamulla ja oon jo parin tunnin jälkeen tulostimen tavottamattomissa" Eikä kuulkaa menny kun puol tuntia ja sieltähän se lappu tipahti sähköpostiin.

Viiminen viikko on kulunu tooodella nopeesti. Koko viikko on menny melko sekavin ajatuksin ja kyyneliinhän se eilisiltanen läksiäis-illanvietto päätty. Oltiin ulkona Katjan ja yhden irlantitytön kanssa. Kello kolme yöllä kun baarit potkii väkee pihalle niin kaks suomalaista halaa toisiaan keskellä katua, nyyhkyttää ja lupaa näkevänsä taas kesällä. Menetin jopa ensimmäisen taksin sitä varten kun taksiherra ei jaksanu odottaa, että toinen hyvästelee kunnolla. Mulkku.
Toinen kuski oli taas erittäinkin puhelias ja utelias kyselemään. Minä tietytsti reippaasti yritin vastata ja käydä keskustelua niiskutuksiltani. Menikin kysymään, että mitäs olit juhlimassa. Ukko saatto jopa saada selvää kun sopersin "it was my going away party", mut epäilen. Voipa ainakin to do-listaltaan ruksata yli 'itkeminen taksissa'-sarakkeen.

Meidän itkuvirsijuhlissa oli tottakai myös teema ja mikäs muukaan kuin joulujumpperit. Yllä näette mun mainion juhlalookin. Mahtavat poronsarvet pöllin Katjalta, joka ei niitä halunnukkaan käyttää ite. Aattelin, että sopivat hyvin mun valmiiks naurettavaa valospektaakkeli-poropaita-punatukka-yhdistelmään. Illan tuloksena paidan valot ei kylläkään enää pala, ei vaikka kuin vääntelisit katkasijasta.



Tämän viikon torstaina kävin itteni kanssa kuuntelemassa Scandinavian Christmas-konsertin keskustan St. Mary's katedraalissa. Oli äärimmäisen mukavaa vaan istua hiljaa ja kuunnella, kun ei tarvinnut puhua kenellekkään lippujen tarkastajapoikaa lukuunottamatta.

Soittivat konsertissa myös suomalaisen Eino Juhani Rautavaaran sävellyksen ja eihän siitä nimen lausumisesta tullut mitään. Orkesterinjohtaja oli keksiny etunimille muistisäännön "I know you honey". Mikä kieltämättä toimii. Vaikka oltiin kaupungin vanhimmassa ja arvokkaimmassa kirkossa oli siellä silti välitön tunnelma ja välispiikit oli täynnä vitsejä ja rentoa rupattelua. Ei mitään valmisteltua korteista lukemista, mikä oli erimukavaa.

Kerronta menee nyt vähän nurinperin, mut keskiviikosta on pakko mainita Smushie. Kävin ostoskeskuksessa hankkimas viimoset joulukortit ja sun muut SEKÄ ostin maailman mahtavimmalta maistuvan jäätelönamuyhdistelmän nimeltaan Smushie.

Hyvin mahdollista on, että kun kesällä tuun käymään niin löydän tieni taas samalla kojulle. Valitse jätskimaku ja sen jälkeen viis lisuketta. Jos bloggerissa olis laittaisin tähän nyt suuren pallopäähymiön, millä on sydämet silmissä.



Pahottelut postauksen sekavuudesta, naputtelen asioita sitä mukaa kun ne tulee mieleen eikä tässä pelata kauheesti loogisuudella. Kumminkin eilen, perjantaina, oli Annabelen luokan joulunäytelmä mitä mäkin Gracen kyydissä pääsin kattomaan. Esityksen jälkeen isovanhemmat tuli tähän kahville ja olihan Ann ostanut mulle joululahjan. Musta-oranssin huivin, mikä ei tunnu eikä näytä sekundatavaralta. Paljon juteltiin siitä, että tuunhan käymään kesällä, kuinka on ilosia siitä, että ollaan tutustuttu ja miten heille jää ikävä mua. Ann myös sano, että hänellä on tunne, että mä vielä päädyn Irlantiin pysyvästi. Jäämme odottamaan kuinka käy. Katotaan miltä maailma näyttää opiskelujen jälkeen. Kolmessa vuodessa ehtii tapahtua paljon.

Tällä hetkellä istuskelen tavarat pakattuina huoneen sängyllä naputtamassa tätä viimoista postausta Irlannin maalta. Varmaan pitänee päättää oma tarinansa vielä Suomeen kotiuduttua, että miltä kaikki näyttää ja tuntuu sitten.
Annoin äsken Gracelle ja Annabellel hankkimani joululahjat ja puhuttiin heidänkin kanssaan siitä, että pysytään yhteydessä ja nähdään kesällä. Pian tapahtuva lähtö ei oo hyvästit, vaan see you later. Lähden kolmen aikoihin suuntaamaan viimiseksi yöksi Dubliniin, koska lento lähtee jo kymmeneltä aamulla. Kätevämpää päästä paikalla lentokenttähotellilta kuin, että lähtis reissaamaan Limerickistä keskellä yötä.

Suurin suru ei oo iskenyt vielä. Tiiän ja tunnen itteni sen verran hyvin, että huomenna lentokentällä tulee olemaan niin ristiriitanen olo. Ihanaa mennä kotiin jouluksi ja nähdä kaikki läheiset, mut inhottaa jättää tänne kaikki se mitä on saanu tän 4 kuukauden aikana. Mää niin jään kaipaamaan Alfietakin. Saavuttiin taloon samaan aikaan ja nyt hän jää tänne kun mä lähden.

Ois aika nostaa kapsakit autoon ja suunnata kohti Dublinia. Kuullaan seuraavan kerran Suomessa !

Hiljaisen blogaajan päivitykset

Tän päivityksen alussa käytin ainakin 5 minuuttia sen miettimiseen, että onko blogaaja vai bloggaaja oikee muoto. Bloggaajat on kuitenkin niitä, jotka kerää tyhjiä pulloja baarissa humalaisten ihmisten keskellä, joten tällä perusteella päädyin yhden geen käyttämiseen. Googlekaan ei tarjonnu selvää vastausta :( Alku-avautumisen jälkeen aiheeseen, olkaa hyvät.

Vierähti taas 10 päivää ilman, että kuului pihaustakaan.
Kulutin viime viikon aika pitkälti täällä talolla, koska vaan satoi satamistaan. Tiistaina oli kirkollinen pyhä "farmers christmas" ja vapaapäivä koulusta. Annabellen kaveri oli päivän tässä ja opiskeltiin likkojen kans tuleviin kokeisiin. Iltapäivästä kun Grace tuli kotiin heitti se meidät leffaan kattomaan viimisintä Nälkäpeliä.



Tänään pyörähti viiminen Irlantiviikko käyntiin. Ajattelin olla käytännöllinen ja pakkasin toiseen laukkuun jo kaikki tavarat mitä tiiän etten enää tarvitse. Laukkuvaaka näytti 17,7 kg, joten vastoin kaikkia odotuksia on mahdollista, että pääsen poistumaan maasta ilman suuria lisämaksuja. Onni on, että viikonloppuna shopatuista joululahjoista suurin osa jää tänne, eikä oo täyttämässä mun laukkuja.

Piipahdin siis viime lauantaina Corkissa jouluostoksilla suomalaisen aupairin Roosan ja uuden tuttavuuden Helmin kanssa. Alkuperänen suunnitelma oli tulla myös lauantai-illalla kotiin, mutta Helmi sai ylipuhuttua mut tekemään extemporereissun Fermoyhin, kaupunkiin jossa hän asuu.

Kerroin olleeni tänä vuonna äärimmäisen kiltti. 

Takasin Limerickiin suuntaamiseen sijaan siis lähdin Corkista uuden tuttavani kyydissä Fermoyhin viettämään iltaa. Perhe, jossa Helmi asuu on myös yksinhuoltajaäidin pyörittämä, mut lapsia on kolme kipaletta. Syötiin päivällistä erittäin puheliaan äidin ja vielä puheliaampien muksujen kanssa, minkä jälkeen pyörähdettiin paikallisessa pubissa. Siellä soitti vanhojen herrojen bändi, mikä yllätti biisilistallaan varmaa kaikki paikalla olleet, eikä yksikään voinu jäädä tuoliinsa istumaan. Vierailevana solistina lavalle ilmesty täysin mustiin pääkalloilla vuorattuihin vaatekappaleisiin pukeutunu, tottakai mustahiuksinen, nainen, joka lauloi aivan tajuttoman hyvin. Suomessa samanlaisia laulajia kuulet vaan radiossa. Irlannissa niitä voit kuulla 7000 asukkaan Fermoyssa paikallispubin lavalla.

Seuraavana aamuna perheen äiti Susan sano, että oon tervetullut jäämään vielä toiseksikin yöksi jos haluun. Aattelin kuitenkin, et ehkä yks yö riittää reissailuun kun matkassa ei kerran ollut yhtään mitään omia tavaroita rahapussia ja Penneykseltä lauantaina ostettua paitaa lukuunottamatta.
Oli kuitenkin äärimmäisen hyvä yllätysretki. Sain taas tutustua uusiin ihmisiin, eikä sunnuntaiaamun maisemakaan näyttänyt yhtään huonolta niinkun ylempää voi nähdä.

Penneyksen uuden vaatekappaleen lisäksi ostin itelleni Corkista kaulakorun muistoks tästä koko reissusta ja kokemuksesta. Bongasin kyseisen Tree of Life -korun jo Dublinin reissuilla lokakuun lopussa ja päätin sillon moisen hankkia lähempänä kotiinlähtöä.

Nyt se olis muistuttamassa täst kaikesta. Ettei kotiinpalaamisen jälkeen pääsis unohtumaan kaikki uudet ajatukset ja asenteet tai mikään muukaan täällä koettu.

100 päivää

Oon juhlistanut mun sadatta päivää Irlannissa muun muassa jonottamalla kaks tuntia lippuja Adelen Tukholman keikalle ja jälkeen syömällä suklaata suruun, koska homma ei mennyt ihan putkeen. Onnistuin kuitenkin jo kolmannen kerran värjäämään hiusten juurikasvun piiloon ilman, että vaaleekaakelinen vessa ei ollut lähes yhtään punanen. Joten jotain positiivistakin! Ja olihan se suklaakin hyvää.
Hiuksista puheen ollen. Irlannin vedessä on jotain ainetta x, minkä johdosta mun tugga kasvaa hurjaa vauhtia. Alle 4 kuukauden aikana oon saanut värjätä sitkeesti esiin pyrkivän blondin yhteensä piiloon _kolme_ kertaa. Mikäli sikäli ketään kiinnostaa, mutta asia on nyt kuitenkin mainittu.
Viime viikon maanantaina käväsin myös Katjan irlantilaisen kampaajakaverin hiustenleikkuumallina ja niinkuin kuvasta ehkä huomata saattaa oon nyt punapolkkatukkainen.


I met this guy called Mark Question and he is sooo adorable. He wears a bow tie all the time but we had to take a break and he went some cave to meditate. His fur I mean hair is super soft . #fluffiness is the best
P.S. I hope Ben doesn't care but he was so clingy and depressed I couldn't handle it anymore so I broke his neck.
#rip Margaret she loved beans she'll never leave our human bean minds. She was too smart for us.
#stayfierceAlfie 
Also I wanted to say that you should stay safe as Fredrick the voodoo doll of KN's school is coming so lock your doors and windows.

Ms.Question signing off
Mark is bae.

Koneeni joutui kaappauksen kohteeksi. Annabel tuli koulusta ja halus kirjottaa "vähän" jotain. Hauskinta on, että koko teksti käy mulle ihan järkeensä. En kuitenkaan edes yritä selittää mitään sen enempää kuin vaan esitellä tekstissä esiintyvät hahmot. Mark Question on pienenpieni pehmonalle minkä sain synttärilahjaksi. Ben taas on Annabelen jättimäinen pehmolelukoira, mikä istuu mun sängyn päällä. Alfie nyt on Alfie ja Frederick langoista tehty ukko, minkä Annabel väkersi koulussa, antoi mulle ja nyt se istuu mun huoneessa taulun reunalla. Alfien hästäg saa aiheensa tästä;

Olin tätä ennen muistaakseni kertomassa siitä, että viime sunnuntain kirkkolaulut meni mainiosti. Oon valinnu seurakunnakseni selvästi hifistelykatolilaisia ja laulun tai koko messun pystyy halutessaan kattomaan netistä jälkeenpäin osotteessa www.novena.ie
Sunnuntaina kirkon jälkeen mentiin taas isovanhempien kans perinteiselle muffinssille kauppakeskukseen. Ann oli ostanut mulle kuoron muutama vuosi sitten äänittämän joulu cd:n ja pienen enkeli-kuusenkoristeen, minkä helmassa lukee "The gift of love is the greatest gift of all." Voin kuulemma aina sitä kattoessani ajatella lämmöllä häntä ja meen yhteisiä kuoro- ja kahvilaretkiä. Enkä edes nyyhkyttänyt vaikka mieli teki. Kiittelin vaan kovasti.

Sunnuntaina jäin kaffittelun jälkeen Grace toi Annabelin Crescenttin (ostoskeskuksen nimi) mun kanssa shoppailemaan. Oltijn pitkään puhuttu, että mentäis kahdestaan kiertämään kauppoja ja nyt se vihdoin sitten luonas. Olin myös melkein yhtä pitkään luvannu ostavani joulujumpperin, joten kyllä mukaan Penneykseltä lähti naurettavan söpö virallinen jouluvillapaita, jonka näette koko komeudessaan alapuolella. Lisämausteena on se, että valot vilkkuu. Tietenkin.

Kuluva viikko on ollut melko hiljanen. Annabel oli kipeenä ja poissa koulusta ma-ke, joten oon myös ollut päivät vaan kotosalla ja pelaillut eri nettikaksinpelejä. Keskiviikko illalla käytiin Katjan kanssa taas melko perinteisesti ulkona syömässä. Grace sai meille pöydän täpötäyteen varatusta Cornstore ravintolasta. Mahtaneeko vaikuttaa se, että noiden yritys hoitaa ravintolan kaikki koulutukset. Mutisin tiistaipäivällä yksinäni miten kaikki kellonajat oli varattuja. Grace nappas puhelimen käteensä ja meni ehkä 5 minuutttia niin "Emilia its all sorted. I texted the manager. Two people tomorrow at 6pm."

Keskiviikkoiltana sitten ensimmäisenä kun kerroin varaukseni "Aa you'r with the Connor Kenny business lady." Jouduin oikasemaan, että vaan työskentelen kyseiselle leidille. Kädestä pitäen saattoivat pöytään ja ottivat takit. Varmaan jokikinen töissä oleva tarjoilija kävi illan aikana varmistamassa onko kaikki hyvin ja tarvitaanko jotain.  Lähtiessä myös tajuttiin Katjan kanssa, että ei kenenkään muun takkeja viety yhtään mihinkään. Sivuhuoneen naulakossa, mistä herra hovimestari meidän takit lopuks otti, ei ollut yhtään mitään muuta kuin parin suomalaisen takit ja yks unohdettu sateenvarjo. Ei oo helppoo olla näin arvovaltainen.

Eilen torstaina oli mun Irlantiretken viimeiset kuoroharjotukset. Ens viikolla Grace tulee vasta to-iltana myöhään Briteistä ja viimiselle torstaille oon ostanu itelleni lipun Scandinavian Christmas-konserttiin tonne keskustan katedraaliin. Kieltämättä oli vähän haikeeta. Kaikki laulavat tädit ja sedät on ottanu mut niin avoimesti vastaan. Halusin jotenkin kiittää tästä ajasta, joten harjotusten lopuks lauloin kaikille Silent night, holy night. Tietysti englanti-suomi sekotuksella. Kovasti kaikki kiittelivät, että oon ollut mukana ja toivottivat tervetulleeks uudestaanki jos vielä joskus tuun Limerickiin.

Koko Irlantitouhu alkaa muutenkin uhkaaavasti lähestymään loppua. Kuorosta pois jääminen on vaan dramaattisesti sanottuna "lopun alkua". Katoin kyllä jo lentoja ens kesälle ja on lohduttavaa tietää, et tällä hetkellä Norwegianilla pääsis edestakasin alta kahdensadan, ja tammi-ale on vasta tulossa, joten mulla on toivoa tulla vierailemaan.
Hienoa ajatella, että Irlannilla ja varsinkin Limerickillä on tulevaisuudessa erilainen merkitys. Kaikki tämä ei oo enää pelkkä lomakohde vaan jotain muuta. Mulla on täällä jotain tarttumapintaa, eikä kaikki oo vaan uutta ja ihmeellistä. Tän 4 kuukauden aikana oon tietyllä tapaa nauttinut siitä miten koko ajan ei tee tai tapahdu jotain uutta. Asiat on rutinoitunut ja tuntee kuuluvansa osaksi koko touhua. Arkihan täällä ei oo sen erilaisempaa kuin koti-Suomessakaan, mut voi jestas miten paljon mulla yhtäkkiä on ollutkin aikaa ajatella. Omaa facebook-päivitystä lainaten. " "Onni tulee eläen ei ostaen." Oon löytänyt itestäni Irlannissa uudenlaisen Emilian, eikä tää tyyppi oo paha lainka."

Kaikki postaukset tuntuu aina loppuvan jonkinmoiseen syvälliseen jorinaan, mutta pistetään vaikka sen piikkiin, että joka kirjailijalla tulee olla oma tunnusmerkkinsä. Eikö?

Mainiota viikonloppua toverit !

Galway

Galway-retken vois sanoa menneen putkeen. Ei oltu millään tavalla täydellisiä turisteja siinä suhteessa, että oltaisiin kierrelty ja kaarreltu kattomassa historiallisesti merkittäviä nähtävyyksiä ja koreita kirkkoja. Oon onneks nähnyt ne jo aikasemminkin ja Katja sano tekevänsä vaikka sitten toisen reissun sitä varten. Perille päästyä suunnattiin juna-asemalta suoraan lähimpään pubiin aamupalalle, minkä jälkeen heitettiin kassit hostellille. Päivä meni kierrellessä kaupunkia, kauppoja ja pubeja. Ensimmäinen Kopparberg sihahti klo 14.
Kaupungin keskusaukiolla, Eyre Squarella, oli pystyssä joulutori. Söpöjä pieniä mökkejä täynnä enemmän ja vähemmän paikallisia käsitöitä, ruokaa ja juomia.

Neljän aikoihin suunnattiin takasin hostellille kysymään huonetta mikä ei ekalla vierailulla ollu vielä valmiina. Majotuttiin 4 hengen naisdormissa ja pitkään näytti lupaavalta, että huoneeseen ei tuu ketään muuta. Siellä oli kahden suomitytön meikit, vaatteet, kengät, juomat, kaikki aivan levällään ja musiikki täysillä kun kuuden jälkeen oveen koputetaan ja ovenraosta kurkkaa hyvin hämmentyneen näkönen tyttö. Takaa paljastu vielä toinen ja molemmat oli surullisen kiusaantuneita astuessaan huoneeseen. Paljastuivat taiwanilaisiksi liiketalouden opiskelijoiksi Hollannista ja olivat Irlannissa 5 päivän turistireissulla. En yleensä oo erityisen kiusaantunut uusien ihmisten seurassa, mutta taiwantytöt olivat niin äärimmäisen hätääkärsivän ja hämmentyneen näkösiä, että tarttu sekä muhun, että Katjaan, joten pikapikaa kerättiin kamat ja livistettiin ulos. Tytöt, Jessica ja Kate nimeltään, ei ollu ihan samoilla linjoilla illanvieton suhteen ja kyselikin kun oltiin lähdössä, että "Tulette varmaan puolenyön aikoihin takaisin?" "I dont know. We'll see." on taktisesti paras vastaus tässä kohtaa.

 Kyllä, käytiin joulutorin karusellissa. Me ja kaikki muut perheelliset ja alle 10-vuotiaat.

Olin takasin huoneessa kahden jälkeen ja kohteliaana tyttönä olin hipihiljaa. Hipihiljaa kipitin myös kylpyhuoneeseen ja positiivisena yllätyksenä koko kylppärin lattia oli aivan täynnä vettä. En tiiä millä taktiikalla Taiwanissa käytetään suihkuverhoja, mut käsittääkseni lattialle ei verhon oikeaoppisen käytön aikana pitäis saada aikaseks järveä. Kyse kun ei ollu mistään normaalista "jalkojen mukana kulkeutuvasta pienestä määrästä vettä", vaan uudesta Galwayn tekojärvestä joka sattui olemaan mun hostellihuoneen kylppärin lattia. Mikäs Jessican ja Katen oli siinä tepsutellessa kun molemmilla oli sängyn vieressä suihkutossut nätisti  jonossa kaikkien muiden tavaroiden kans. Väitän ettei se silti anna oikeutta uittaa meitä tossuttomia. Aamulla uusi päivä valkeni nätisti ja samalla valkeni myös se mustien hiuksien määrä, mikä verhosi kaikkia lattioita. Ei sovi olla liian nirppanokka, mutta sillon kaipasin mun omia tossuja.

Sunnuntaipäivä vietettiin edelleen kierrellen keskustaa ja 16.10 hypättiin junaan takasin Limerickiin. Ei väsyttänyt juurikaan. Väsytti aivan helvetisti, mut oletin naamioineeni sen melko hyvin. Kunnes pääsin takasin kotiin ja Grace kommentoi "Emilia love sorry but you do look horrible." ja nauro päälle. Nyt puolta viikkoo jälkeenpäin mun silmänaluset on jo onneks toipunu ja melko ihmismäisen väriset.


Maanantai ja tiistai tällä viikolla on menny normiarjen mukaan. Tiistai-illalla autoin Annabeleä koulun historiaprojektin kanssa ja siinä onkin suurimmat uutiset. Pohjustuksena, että Irlannin pääsiäiskapinalla oli 14 johtajaa ja ukkojen nimet tuli mainita työssä. Menin joskus aikoinaan piirtämään kuvassa näkyvan örkin johonkin paperin kulmaan. Mitä mahtaa opettaja tuumia, kun kyseiset hahmot huutelee historiallisesti merkittävän tapahtuman joukkojen johtajien nimiä. En ota vastuuta, tein vaan työtä käskettyä.

Ollaan eilisestä saakka oltu Alfien kanssa kahestaan pitämässä taloa pystyssä. Grace meni suoraan töistä Dubliniin Conor-herran uuden kirjan julkistamistilaisuuteen ja jatko sieltä tänään suoraan Galwayhin suorittamaan jotain hotelliarvostelua yön yli. Olivat sopineet, että Annabel menee suoraan koulusta isovanhemmilleen eilen keskiviikkona ja on siellä kans tämän yön, joten oon koira Au pairina pari päivää. Eikä itseasiassa haittais yhtään. Tekee itellekkin ihan hyvää saada olla välillä yssikseen.

Tänään ohjelmassa on kuoro. Varmaan reippahasti käppäilen bussipysäkille kun ymmärtääkseni Ann, isoäiskä, ei oo tänään menossa. Ite ei sovi livistää, koska monen sattumuksen kautta suostuin laulamaan jonkinmoisen soolopätkän ens sunnuntain messussa. Kyllä. Tosikatolilainen täällä hei. Kumminkin, en usko mun katolilaismessutuntemuksen olevan vielä niin rutinoitunutta, että voisin marssia eteen loilottelemaan ilman mitään harjotusta. Jotenka sateenvarjo kauniiseen käteen ja mars pysäkille.

Huomisillan lupasin viettää Katjan seurana ja sunnuntaina mennään Annabelen kanssa kattomaan uusin Nälkäpeli. Niin ja tietysti su-aamulla tapahtuu tämä mun katolilaissooloilu, joka toivottavasti menee putkeen.

Viimeisimpänä, mutta ei vähäisimpänä päivien lukumäärä päivitys. 24 päivää. Ja vaan muutama päivä enemmän ni on Joulu! Nettishoppailin tänään juur pukinpaketteja, koska täältä ei oo varaa tuoda mitään yli 100g painavaa. Ehdotuksia otetaan vastaan, mistä kannattaa ekana luopua jos ja kun kassit ylittää 23kg sallitun painorajan.

Kuulumisiiiiiin !

Santa Claus is coming to town

Viime sunnuntaina keskustassa järjestettiin Limerickin virallinen joulunavaus ja kaupungin kaikki sadat jouluvalot kytkettiin päälle. Mekin ujuttauduttiin Katjan kans kaikkien satojen lapsiperheiden sekaan ja mentiin seuraamaan vajaa parituntista tapahtumaa, mikä sisälsi soolo- ja kuorolaulantaa, tärkeiden herrashenkilöiden joulupuheita sekä tietty itse Joulupukin saapumisen.

Videossa herra Joulupukkia lasketaan ostoskeskuksen katolta vaijerin varassa kuvan vasemmassa laidassa, mutta eipä se taida näkyä. Koko touhussa oli kuitenkin selvästi vähän isomman maailman meininkiä kun kotikulmilla. Ja jos joku ihmettelee niin ei, lumisade ei oo lunta vaan saippuakuplia.

Lopuks tietysti koko tuhatpäinen poppoo laski yhteen ääneen lähtölaskennan valojen sytyttämiselle ja samalla joulun odotukselle. Limerickissä on tällä hetkellä ihan vaan muutama joululamppu enemmän kun Kokemäellä.

Jouluilun jälkeen käytiin Katjan kans syömässä ja ei-tavoista poiketen pubissa. Pitänee koittaa palata jonkinnäköseen ruotuun baarissa hillumisen suhteen kun tuun takas Suomeen.

Ruotuun palaamisesta puheen ollen. Lähdetään huomenaamulla Katjan kanssa Galwayhin vloppureissulle. Varattiin huone hostellista yheks yöksi ja kotiudutaan siis sunnuntaina. Oon ollut kyseisessä kaupunkipahasessa muutaman kerran ennenkin ja muistelinkin aikasempia reissuja vanhojen kuvien kanssa. Tässä muutama Galway-otos. Ensimmäinen on otettu kesällä 2014 kun oltiin likkojen kanssa reilaamassa ja toinen on mun ja Katrin ekalta reilireissulta kesältä 2013. Voipi olla, että ihan yhtä aurinkoisia piktuureja ei irtoo tältä retkeltä.

Kuluneella viikolla ei oo tapahtunu mitään ihmeellistä. Mun syysmasennus alkaa vähän hellittämään, Annabelen eroahdistus öisin ei. Jos joskus saan lapsen ja ipana on nukahtamisen jännittäjä ni tältäpä äitiehdokkaalta löytyy noin romaanin verran tarinoita ja niksejä miten ajatella jotain kivaa ja mistä jännittäminen johtuu ja miten sen kanssa kannattais toimia, että sais nukuttua. Jotain hyötyä siitäkin, että on ite lapsena ollut jänishousu niin ompa mistä ammentaa. Samalla tajuan miten yltiöraskasta se on ollu kanssaeläjille. Äiskä ja iskä olen pahoillani.

Tämän iltaa hengaillaan Alfien kans kaksistaa kotona kun Annabel on kaverillaan ja Grace kotiutuu Lontoosta vasta kymmenen jälkeen. Mun kaveri kylläkin röhnöttää sohvien välissä jalat kohti kattoa ja kuorsaa häiritsevän kovaa. Ehkä hän alkaa seuramieheksi myöhemmin.

Niin kun tapana on ollut ilmottaa päivien määrä, niin sanottakoon tämänkin postauksen loppuun, että tänään on tasan kuukausi siihen kun vaihdan maaperää.
Juteltiin Gracen kanssa keskiviikkona uudesta Au pairista ja viime sunnuntaina vieraillu brasiliatyttö Jessica on varmuudella tulossa tänne joulun jälkeen. Grace myös sano, että hänellä tulee ikävä mua ja tietää et niin varmasti Annabelelläkin. Kaikkia Au paireja ei hänen mukaansa jää ikävöimään, mut mua kuulemma jää. Tuntu kivalta kuulla ja oon siis selvästi tehnyt jotain oikein.
Lupasin tulla kesällä käymään jos vaan toivottavasti pääsen ja Grace sano olevansa aina käytettävissä mikäli mulla vaan on jokin asia minkä suhteen hän voi auttaa. Uskon ja toivon, että meidän ystävyys säilyy tulevaisuudessakin.

Seuralaiseni heräsi! Me läksitään nyt lenkille ennen kun unikeko sammuu uudestaan.

Hän on todistettavasti myös välillä hereillä.

Irlantisuvanto

Ahoi !

Niin kuin joka tarinassa jossain kohtaa, on myös mun Irlanti-seikkailussa ollu tällä viikolla havaittavissa jonkin sortin suvantovaihe. Tuntuu ettei koko viikko oo kunnolla missään kohtaa alkanutkaa ja nyt ollaan jo lauantaissa.

Oltiin sunnuntai-maanantai välinen yö Annabelen kans kahestaan kun Grace joutu lähtemään jo illalla töitten takia Corkiin. Plikka jostain syystä kärsi ikävästä paljon aikasempaa enemmän. Mikä sit ilmeni mahakipuiluna ja päänsärkynä ja kurkkukipuna ja huimauksena jaja, joten koko yö meni vaan ihan reisille oman nukkumisen puolesta. Olen kärsinyt siis pienimuotoisesta syysmasennuksesta.
Sää on ollu myös umpisurkea ja koko viikko on melkein menny sisätilavankina jollei Alfien pikku happihyppyjä lasketa. Eilen ehdin jo hetken iloitsemaan auringonpaisteesta ja lähettiin koiruuden kans pihalle käppäilemään. Meni 5 minuuttia ja alko satamaan aivan kaatamalla. SOK:n supertuulisadetakki on kyllä super, mut silti meitä oli kaks uitettua koiraa vaikka kuinka pingottiin nopeesti kotiin.

Asuinalueen laitamilla on tyhjää peltoaluetta, mikä kuuleman mukaan on varattu jonkinsortin ostoskeskuksen rakentamista varten. Yhtäkään pytinkiä siellä ei kuitenkaa vielä ole, joten siirtolaiset/mustalaiset/gypsyt, miksi kukakin haluaa kutsua, on päättäneet tehdä siitä poniensa laitumen. Niitä me käydään Alfien kanssa aina tervehtimässä ja ihmettelemässä kun ei tarvi juosta sadetta pakoon. Ovat selkeesti kavereita. Alfie ei vaan käsitä miks uudet toverit vaan tuijottaa eikä lähe leikkimään vaik hän kuin heiluttaa häntäänsä ja pomppii.



Tän viikon torstaina päätin kuitenkin uhmata tuulta ja tuiverrusta ja kävelin keskustan suuntaan isompaan ruokakauppaan hakemaan leivontatarpeita, koska Annabelellä oli synttärit ja halusin tehdä juustokakun. Vadelma-valkosuklaa juustiskakku ala E. Bon apetit.

Mitään suuria juhlia täällä ei pidetty. Annabelen ja Gracen kanssa syötiin kakkua kun tyttö pääsi koulusta ja avattiin mun ja äiskän ostamat lahjat. Gracen vanhemmat tuli illalla käymään samalla kun hakivat mua kuoroon ja Annabel sai lahjaks ison paperikassillisen merkkivaatteita, koska joku tutun tuttu on töissä jossain, ja sen omat tyttäret ei ehdi käyttämään kaikkia vaatteita mitä äiti saa töiden puolesta kotiin. Tai jotain sinne päin. Hienoja olivat kuitenkin.

Vähän aikaa sitten Grace lähti kuskaamaan tyttöä keskustaan Hook & Ladder nimiseen ravintolaan, missä järjestetään myös kokkauskursseja jollaselle Annabel muutaman kaverinsa kans menee synttäreitä viettämään.
Huomenna aamulla lupasin mennä kattomaan Annabelen konfirmaatiokirkkoa. Täällä homma menee siis niin, että ennen varsinaista konfirmaatiota käydään tietty kertamäärä sunnuntaimessussa, missä sit jokaisella nuorella on omat velvollisuutensa ja vastuualueensa. Koko konfirmaatiotouhu on sidoksissa kouluun ja mitään leiriä, niinkun meillä, ei ole. Itse konfirmaatiotilaisuus on Annabelellä käsittääkseni ens maaliskuussa.

Huomenissa myös perheen uus Au pair tulee käymään kahveella. Brasilialainen 22-vuotias tyttö, joka on tänä syksynä muuttanu Limerickiin poikaystävänsä mukana, joka opiskelee Limerickin yliopistossa. Kyseinen tyttö, Jessica nimeltään, asuu kai tällä hetkellä vähän niinkun salaa yliopiston asuntolassa miekkosensa kanssa, mut muuttaa nyt sit tänne talouteen tammikuun alussa. Hänet tapaan siis huomenissa.

Jäljellä on enää viis viikkoa. Jotenkin vielä tää uuden Au pairin vierailu konkretisoi sen, että oon oikeesti ihan pian lähössä takas Suomeen. Grace onneks samalla kun ilmotti Jessican tulevan kahville, sano että jos mä vaan haluan kesällä tulla takas kyläilemään niin oon ilman muuta tervetullut :)

Pirteempää ens viikkoa odotellen !

Kyläilijät osa kaksi

Niin koitti lokakuun 29.päivä ja mun tytöt saapui Irlantiin !
Joukkion suuresta sähläysmahdollisuusprosentista huolimatta pääsivät he perille melko mutkitta. Kuka nyt pienistä "laukkujanne ei ole maksettu"-vastoinkäymisistä välittää. Irlannin päätyyn päästyä ei laukkujen säilytyspaikkakaan keskustassa meinannu löytyä millään, mutta se saattoi johtua siitä, että olin antanu väärän osotteen. Hupsis. 1 miinuspiste superoppaalle.

Pääsin ite lähtemään Dubliniin vasta kahdentoista junalla, koska Grace oli lomareissulla Manchesterissa keskiviikosta perjantaihin ja oltiin Annabellen kanssa kaksistaan ke-to välinen yö. Isovanhemmat tuli hakemaan likan 11 jälkeen ja kiltteinä heittivät myös mut ja mun aivan-liian-suuren-laukun-ottaen-huomioon-reissun-pituuden juna-asemalle. Pari tuntia kestäneen junailun ja lyhykäisen ratikkamatkan jälkeen koitti suomityttöjen ilonen jälleennäkeminen. Nykyaikana kun pystyt naputtelemaan viestejä millon missäkin sovelluksessa ja videopuhelemaan skypen kautta, mut kyllä se vaan silti on ihan eri asia kun näät toisen naamatusten.

Torstaipäivä meni väsyneen huumorin ja teinimäisen kikatuksen merkeissä. Jälkeenpäin kun ajattelee niin, niin taisi mennä kaikki muutkin päivät, mutta ei takerruta siihen. Napattiin keskustasta taksi hotellille ja kamojen purkamisen sekä hetkellisen välikuoleman jälkeen suunnattiin takas keskustan Temple Barin alueelle syömään, koska olihan Emmillä sentään 1/4 vuosisatasynttärit!
Hotelli oli siis n. 20 minuutin Luas- aka. ratikkamatkan päässä Dublinin keskustasta. Jatkuva matkanteko ei kylläkään osottautunu ongelmaks missään kohtaa. Yleensä parhaimmat ja huonoimmat jutut synty juurikin tuon reissaamisen aikana. Pistettiin myös merkille, että irlantilaisilla ei oo tapana räjähtää nauramaan kovaan ääneen. Meilläpä on, eikä sitä ihan aina arvostettu kun porukka oli suljettuna samaan tilaan ilman poispääsyä.

Perjantaina tarkotus oli startata aikasin, mut jotenkin se aikataulu aina venähtää viiden naisen kanssa. Otettiin kuitenkin Luas keskustaan ja suunnattiin Dublinin eläintarhaan. Kyllä viis yli kakskytvuotiastakin voi saada paljon irti kiertelemällä muutaman tunnin kaikenkarvaisten elukoiden joukossa. Positiivista oli taas, että suomalaisia oli vähän. Tai sitten muut ei vaan ilmottanu itestään.

Itellä viimisestä Korkeasaaren eläintarhavierailusta on heittämällä ainakin kymmenen vuotta, joten retki oli oikein onnistunut.

Tarhailun jälkeen oli aikaa millekkäs muulle kun shoppailulle. Kuuden aikoihin taaperrettiin Tescon siiderihyllyjen kautta Luaspysäkille ja ajeltiin hotellille pukemaan kissankorvia sekä taistelemaan pullonkorkkien kanssa. Kenellekkään ei tietenkään ollu avaajaa matkassa. Note to self; paikallisten pullojen korkit on paljonPALJON tiukemmassa kuin kotimaan.

Halloween on Irlannissa melko suuri juttu ja pukeutuneita immeisiä näkee paljonpaljon enemmän kun Suomessa. Kauppojen, kahviloiden yms, ikkunoita ja seiniä oli kuukauden etukäteen koristanu kaikenmaailman seitit ja haamujen päät. Suomessa kun näkee hyvällä tuurilla ehkä yhden koverretun kurpitsan koko lokakuun aikana.
Meidän ryhmärämä meni pelkällä kissa- ja hiirenkorva linjalla. Varsinainen päivä oli vasta lauantaina ja suunnattiin ulos jo perjantaina, koska likkojen lento takas Suomeen lähti sunnuntaiaamulla.

Jälkeenpäin ajateltuna ois voinu pukea päällensä jotain enemmän halloweenimaista ja samalla välttää tilanteen, missä mua hotellin alakerrassa hisseillä tuli vastaan mies, joka tervehti ja jota tervehdin niinkun täällä on tapana moikkailla kaikille. Olin korvineni kipittämässä ovesta ulos kun ukko ei astukkaan hissiin vaan kävelee luokse ja takeltelee "Ermm...are you, are you not. Are you an escort?"
Jouduin paljastamaan, että en ole ;( Täysin sinisiin pukeutunutta miestäkin taisi vähän nolottaa kun tokasi vaan nopeesti "Okey. I had to ask."
Painelin nauraen pihalle ja päivittelin tytöille, et mitäköhän helvettiä just tapahtu.

Joulu ois tulossa kovaa vauhtia tännekkin.

Viimonen päivä vietettiin käppäillen ympäri Dublinia, piipahtaen kaupoissa, syöden ja juoden. Keskustan kauppakadun läheisyydessä on yks baari, joka on tehty vanhaan kirkkoon.
Päädyin juomaan hetkellisen päivähiprakan kyseisen kirkon terassilla ystäväni mansikkamargaritan kanssa.

Väittäisin meen reissun olleen kaikinpuolin erittäin onnistunu. Eekbäri näki Dublinin ekaa kertaa ja pääsi kunnolla Penneyksen halpojen hintojen makuun. Sirkku löysi itelleen sadannet fleeceolohousut, Katri kunnon restonomina sai hörppiä tuopeittain Bulmerssia ja Emmi sai vanhentua parhaassa seurassa (tietenkin) sekä tilata ihkaensimmäisen oman patonkinsa englanniksi.

Sunnuntaiaamulla ne sit kapusivat kasseinensa lentokenttäbussiin ja huristeli pois. Heiluttelin reippaasti hotellin pihalla ja jälkeen painuin takas huoneeseen peiton alle nyyhkimään. Sama juttu kävi viikkoa aikasemmin porukoiden kanssa, kun kipusin äkkipikaa taksiin ja 5min myöhemmin se vasta oikeesti iskee, että ne lähtee pois.

A friend is what the heart needs all the time.

Se on kuulkaa niin, että vajaan seitsemän viikon päästä saavun takasin Suomeen. Aika on menny niiiin nopeasti ja olo sekä ajatukset on vähintäänkin todella ristiriitaset lähdön suhteen ja oletan et tilanne vaan "pahentuu".
Nyt meinaan kuitenki mennä ruokkimaan ystäväni Alfien ja kieltäydyn ajattelemasta tulevaa lähtöä ja paluuta ja pakkaamista ja purkamista ja kaikkea.

-E