Sataviisitoista päivää olis hujahtanu ohi loppujen lopuks todella nopeesti. Yks enää jäljellä ja huomenna mä lentelen takasin kotiin. Kassit on pakattuna, vielä alipainoisina molemmat, ja boarding pass saatu mutkien kautta. Jouduin soittamaan asiakaspalveluun kahdesti ja jälkimmäisellä kerran erittäin napakasti ilmottamaan, että "neiti on nyt hyvä ja hankkii sen jostain, koska mun lento lähtee huomenaamulla ja oon jo parin tunnin jälkeen tulostimen tavottamattomissa" Eikä kuulkaa menny kun puol tuntia ja sieltähän se lappu tipahti sähköpostiin.
Viiminen viikko on kulunu tooodella nopeesti. Koko viikko on menny melko sekavin ajatuksin ja kyyneliinhän se eilisiltanen läksiäis-illanvietto päätty. Oltiin ulkona Katjan ja yhden irlantitytön kanssa. Kello kolme yöllä kun baarit potkii väkee pihalle niin kaks suomalaista halaa toisiaan keskellä katua, nyyhkyttää ja lupaa näkevänsä taas kesällä. Menetin jopa ensimmäisen taksin sitä varten kun taksiherra ei jaksanu odottaa, että toinen hyvästelee kunnolla. Mulkku.
Toinen kuski oli taas erittäinkin puhelias ja utelias kyselemään. Minä tietytsti reippaasti yritin vastata ja käydä keskustelua niiskutuksiltani. Menikin kysymään, että mitäs olit juhlimassa. Ukko saatto jopa saada selvää kun sopersin "it was my going away party", mut epäilen. Voipa ainakin to do-listaltaan ruksata yli 'itkeminen taksissa'-sarakkeen.
Meidän itkuvirsijuhlissa oli tottakai myös teema ja mikäs muukaan kuin joulujumpperit. Yllä näette mun mainion juhlalookin. Mahtavat poronsarvet pöllin Katjalta, joka ei niitä halunnukkaan käyttää ite. Aattelin, että sopivat hyvin mun valmiiks naurettavaa valospektaakkeli-poropaita-punatukka-yhdistelmään. Illan tuloksena paidan valot ei kylläkään enää pala, ei vaikka kuin vääntelisit katkasijasta.
Tämän viikon torstaina kävin itteni kanssa kuuntelemassa Scandinavian Christmas-konsertin keskustan St. Mary's katedraalissa. Oli äärimmäisen mukavaa vaan istua hiljaa ja kuunnella, kun ei tarvinnut puhua kenellekkään lippujen tarkastajapoikaa lukuunottamatta.
Soittivat konsertissa myös suomalaisen Eino Juhani Rautavaaran sävellyksen ja eihän siitä nimen lausumisesta tullut mitään. Orkesterinjohtaja oli keksiny etunimille muistisäännön "I know you honey". Mikä kieltämättä toimii. Vaikka oltiin kaupungin vanhimmassa ja arvokkaimmassa kirkossa oli siellä silti välitön tunnelma ja välispiikit oli täynnä vitsejä ja rentoa rupattelua. Ei mitään valmisteltua korteista lukemista, mikä oli erimukavaa.
Kerronta menee nyt vähän nurinperin, mut keskiviikosta on pakko mainita Smushie. Kävin ostoskeskuksessa hankkimas viimoset joulukortit ja sun muut SEKÄ ostin maailman mahtavimmalta maistuvan jäätelönamuyhdistelmän nimeltaan Smushie.
Hyvin mahdollista on, että kun kesällä tuun käymään niin löydän tieni taas samalla kojulle. Valitse jätskimaku ja sen jälkeen viis lisuketta. Jos bloggerissa olis laittaisin tähän nyt suuren pallopäähymiön, millä on sydämet silmissä.
Pahottelut postauksen sekavuudesta, naputtelen asioita sitä mukaa kun ne tulee mieleen eikä tässä pelata kauheesti loogisuudella. Kumminkin eilen, perjantaina, oli Annabelen luokan joulunäytelmä mitä mäkin Gracen kyydissä pääsin kattomaan. Esityksen jälkeen isovanhemmat tuli tähän kahville ja olihan Ann ostanut mulle joululahjan. Musta-oranssin huivin, mikä ei tunnu eikä näytä sekundatavaralta. Paljon juteltiin siitä, että tuunhan käymään kesällä, kuinka on ilosia siitä, että ollaan tutustuttu ja miten heille jää ikävä mua. Ann myös sano, että hänellä on tunne, että mä vielä päädyn Irlantiin pysyvästi. Jäämme odottamaan kuinka käy. Katotaan miltä maailma näyttää opiskelujen jälkeen. Kolmessa vuodessa ehtii tapahtua paljon.
Tällä hetkellä istuskelen tavarat pakattuina huoneen sängyllä naputtamassa tätä viimoista postausta Irlannin maalta. Varmaan pitänee päättää oma tarinansa vielä Suomeen kotiuduttua, että miltä kaikki näyttää ja tuntuu sitten.
Annoin äsken Gracelle ja Annabellel hankkimani joululahjat ja puhuttiin heidänkin kanssaan siitä, että pysytään yhteydessä ja nähdään kesällä. Pian tapahtuva lähtö ei oo hyvästit, vaan see you later. Lähden kolmen aikoihin suuntaamaan viimiseksi yöksi Dubliniin, koska lento lähtee jo kymmeneltä aamulla. Kätevämpää päästä paikalla lentokenttähotellilta kuin, että lähtis reissaamaan Limerickistä keskellä yötä.
Suurin suru ei oo iskenyt vielä. Tiiän ja tunnen itteni sen verran hyvin, että huomenna lentokentällä tulee olemaan niin ristiriitanen olo. Ihanaa mennä kotiin jouluksi ja nähdä kaikki läheiset, mut inhottaa jättää tänne kaikki se mitä on saanu tän 4 kuukauden aikana. Mää niin jään kaipaamaan Alfietakin. Saavuttiin taloon samaan aikaan ja nyt hän jää tänne kun mä lähden.
Ois aika nostaa kapsakit autoon ja suunnata kohti Dublinia. Kuullaan seuraavan kerran Suomessa !
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti