Katolilaisuus, kuninkaan linna ja itkevä laulajatyttö

Eilen aamulla kun koko kaupunki oli sumun peitossa.

Täällä ollessani oon kiinnittäny huomiota paikallislehden kuolinilmotuksiin.(minkä aina joka keskiviikko käyn viekkaasti hakemassa lähikaupalta, vaikka plakaatissa lukee No. 1 FREE) Tai itseasiassa varsinaisten kuolinilmotusten vähäisyyteen.
Risti-ilmotuksille on varattu ainakin 5 aukeamaa, mut suurin osa niistä on "pois nukkumisen vuosipäivä"-ilmotuksia. Perhe, sukulaiset ja ystävät on jokainen kirjottanu oman muistopuheensa tai runonsa ja usein lopussa vielä mainitaan missä ja mihin aikaan kyseisen henkilön muistomessu pidetään. Toisien vuosipäivä on ensimmäinen, toisissa saatetaan puhua jopa yli kymmenestä vuodesta.
Tapa on Suomeen verrattuna aika erilainen, tai ainakaan ite en ole törmännyt ennen vastaaviin. Luultavasti se on katolilaisuudessa hyvinkin tavallinen ja mä en vaan tiennyt aikaisemmin. Tarkotus ei oo puhua aiheesta mitenkään tuomitsevaan sävyyn, vaan ihan puolueettomasti tuoda esille kohtia, joiden oon huomannut olevan erilaisia täällä verrattuna Suomeen.

Toinen asia liittyen samaan aiheeseen, on hautausmaat ja hautakivet. Mun lenkkireittini kulkee hautausmaan läpi, joten on ollu aikaa tutkailla asiaa tarkemmin. Suomessa on totuttu siihen, että hautapaikat on täysien kukkien peitossa yleensä vaan vähän aikaa siunaustilaisuuden jälkeen ja myöhemmin paikkaa koristaa pienet kukka-asetelmat, lyhdyt tms. Täältäkin löytyy samankaltaisia, mut myös paljon hautapaikkoja, jotka on kuin omia pieniä puutarhoja tai linnakkeita omistettuna vainajalle/vainajille. Tapa on mun mielestä aika hieno. Hämmentävä, mutta hieno.

Jonkun mielestä on ehkä väärin kävellä lenkillään hautausmaan läpi ja vielä kuvata siellä, mut voin vannoa kunnioittavani paikkaa ja ottavani kuvia vaan ihmetelläkseni lisää maailman erilaisuuksia pelkästään positiivisessa mielessä.

Edessä olevat sydänkivet on muistosanoja eri omaisilta, sukulaisilta ja ystäviltä.

Ikkunalaudalla odottaa vihko, johon on listattuna muitakin eroavaisuuksia Suomen ja Irlannin välillä. Voisin omistaa niille oman kirjotuksensa myöhemmin. Nyt vaan tämä uskonto tähän väliin kun oli eilisen aamun myötä niin pinnalla.

Eilen eli torstaina oli myös mun vapaapäivä ja suuntasin puolen päivän aikaa keskustaan saksalaisen aupairin Miriamin kanssa. Päivä oli supernätti aamusen sumun jälkeen ja käppäiltiinkin turisteilemaan King John's Castleen, mikä sijaitsee melkein ihan Limerickin keskustassa Shannon-joen varrella.

Kyseinen linna on yli 800 vuotta vanha ja yks Irlannin kansallisista suojelukohteista. Sisäänpääsy itseopastetulle kierrokselle oli 10€ ja alussa oli nykyaikainen, museotyyppinen näyttely ennen kun pääsi kävelemään ite linnan käytäville, näkemään keskipihan ja kurkkaamaan maisemia vartiotorneista.

Viime viikon lopussa kärsin suuresta surkutuksesta, mitä tulee laulamiseen tai laulamattomuuteen. Raahasin kotoa kyllä nuottosia, mutta varsinainen laulamisen ilo ja tekemisen meininki on jääny puuttumaan täällä ja mä niiiin kaipaan sitä! Kokemäellä piano odottaa aina Matomäen olohuoneen nurkassa ja soittamaan & laulamaan pääsee millon haluaa. Täällä lauluestradina toimii myös olohuone, mut ilman mitään soittimia ja yleisönä Alfie. On alkanu vähäsen tuntumaan siltä, että herra lapukka ei ihan arvosta täyspäivästä konserttia ja välillä mulkoileekin mua sängystänsä "ole ämmä nyt jo jumalauta hiljaa"-tyylillä.

Gracelle ja Annabelelle musiikki ei selvästikkään merkitse paljoa tai kuulu päivittäiseen elämään, joten oon ollut täällä vähän orpona sen suhteen. Onneks on olemassa Gracen äiti Ann, joka käy paikallisessa kuorossa ja harrastelee musiikkia. Näin Gracen vanhemmat ekoina viikkoina kun olin täällä ja sillon oli puhetta, että kaikkien maailman Teneriffa-lomien ja muiden häsäämisten jälkeen voisin mennä sinne mukaan  torstai-iltasin. Tänä keskiviikkona se sitten tapahtu kun Grace ilmotti, että nyt torstaina pääsisin mukaan. Ja kuulkaa, hyvä etten heti siinä hetkessä alkanu niiskuttamaan vaan sain pidettyä omaan huoneeseen saakka, missä sitten kirjaimellisesti itkin ilosta, että pääsen vihdoinki musisoimaan kunnolla. Tietyllä tapaa on ehkä jopa tuntunu, että osa itestä puuttuu kun laulu ei oo läsnä.

Isovanhempien oli sovittu hakevan mut eilen illalla seittämältä. Niinkun 6-vuotias jouluaattona, päivystin oman huoneen ikkunassa 18.50 lähtien että "millonmillonmillonnetulee?!?!" Lievästi ehkä innostunut? Kuorolaulu ei varsinaisesti edes oo niin mun juttu, mutta eilisen jälkeen voin sanoa, että siitä niin tulee mun laulu-kaipuun-pelastus tälle reissulle.

Kuoro koostuu vanhemmista naisista ja miehistä. Harjotukset oli yhden katedraalin yhteydessä olevassa rakennuksessa, liekö seurakuntakeskus tai ainakin joku sen tyylinen. Kaikki otti uuden tunkeilijan, mut, hyvin vastaan ja iso nivaska nuotteja koristaa nyt jo huoneen hyllyä. Koska lähen vasta niin lähellä jouluaattoa, kerkeen myös olemaan mukana kuoron omassa joulukonsertissa. Jänskääää!
Alkuesittelyjen jälkeen alotettiin kattomaan joulun ohjelmistoa ja ensimmäisen laulun jälkeen kaks eturivin naista käänty kattomaan ja kysy "Is that voice coming from you? Wonderful." Tiiättekö sen tunteen, kun tuntee taas olevansa oman juttunsa parissa, tietää osaavansa ja silti aina ihmisten kehut tavallansa yllättää ja tuntuu niiiiin hyvältä.
Just se tunne.