Minun ihmiseni

"Jalat osuu

uudelle maaperälle.

Siellä mistä tuun,

kävelin pahki seiniä.

Täällä törmäilen ihmisiin.

Lasken repun, lasken roolit

vihdoin saa riittää näytelmä.

Vaikken tunne täältä ketään,

tulin tänne tuntemaan.

Tuntemattomaan.

Ei mitään hävitettävää,

tai hävittävää.

Mullon mun jalat, kädet, sydän ja pää

ja matka sopivasti kesken."

Viimisten muutamien päivien aikana oon aikasempaa enemmän miettiny omia ihmissuhteita ja sitä miten täällä ollessa asioita on alkanu näkemään eri kantilta kun aikasemmin. Tähän mitä luultavammin vaikuttaa lähestyvä "vierailuviikko", mikä saa nimensä siitä, että sattumoisin porukoiden sekä likkakavereiden lomareissut Irlantiin on ihan peräjälkeen, mutta mulla on myös ollu täällä päivisin paljon aikaa imurin varressa miettiä kaikenmoisia asioita. Tutkia itteään sanois viisaammat.

Lähtiessä vaikeinta itelleni oli kavereiden "jättäminen". Ihmiset kenen kanssa oot tekemisissä päivittäin, tunneittain jopa, on yhtäkkiä tuhansien kilometrien päässä ja "tuu/tuun käymään" ei enää toimikkaan. Jonkun mielestä 4 kuukautta ei varmaan oo pitkä aika, ja että mä dramatisoin tilannetta, teen tästä mun reissusta isomman tai merkittävämmän mitä se oikeesti on. Te, jotka haluatte saatte ajatella niin. Itelleni oli suuri juttu jättää Suomeen ne ihmiset kenet tunnen ja ketkä tuntee mut läpikotasin, kenen kanssa vietän suurimman osan ajastani. Vaihtaa se paikkaan, missä en tunne ketään, eikä kukaan tunne mua.

Samsungin virallisen laskurin mukaan oon majaillut Irlannissa nyt 51 päivää. Elokuun lopussa pitkältä tuntunu aika on jo melkein puolivälissä ja kotiinpaluuseen on päiveröisiä jäljellä 65 kipaletta.
Täysin rehellisesti sanottuna en oo kärsinyt koti-ikävästä päivääkään. Tähän välin tarkennettakoon etten laske ihmisten ikävöimistä koti-ikäväksi. Olisivat kaks eri asiaa.

Täällä ollessa oon oppinu huomaamaan miten omien ystävien, läheisten ja vanhempien konkreettista läsnäoloa arvostaa. Irlannissa perheellä ja ystävillä on iso merkitys ja niiden tärkeys tuodaan hyvin selvästi julki sanoilla ja teoilla. Se, että toisille ihmisille avoimesti tunteistaan puhuminen nähdään Suomessa usein heikkoutena tai nolona on mun mielestä tästä lähin virallisesti täyttä paskaa. Niin ne tekevät täälläkin ja tuntuvat olevan yleisesti ottaen paljon onnellisempia "noloine tunteinensa" kuin meikäläiset. Koen onneks olevani yksi niistä, ketkä vähän enemmän pyrkii näyttämään läheisilleen että ovat tärkeitä. Paluun jälkeen voisin koittaa vielä kovemmin. Nolompaa se on jollei toinen koskaan tiiä mitä merkitsee.

Eli siis kyllä, olen ikävöinyt tuttuja ihmisiäni. En lamauttavalla tavalla oo istunu sängyllä ja miettinyt mitä kaikkee meiltä jää tänä aikana tekemättä, vaan heränny aikasempaa enemmän ymmärtämään kuinka tärkeitä ovat ja miten äärettömän onnekas oon siinä, että ovat just sellasia kun ovat.
Aion ens viikon perjantaina rutistaa Kaitsun ja Kimskin puhki ja 14 päivän päästä kapsahtaa mun tyttöjen kaulaan Dublinissa. Ja itkeä ilosta ihan varmasti, molemmilla kerroilla

Ihmisrakas perjantaiblokkaaja kuittaa !